Mitä toimittajien tulisi oppia Elisagatesta

Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se todennäköisesti ei ole totta.

Tämä vanha hyvä neuvo on päässyt unohtumaan monelta toimittajalta, joka on viime kuukausien aikana tehnyt juttuja niin kutsutusta Enkeli-Elisasta. (Tämä postaus ei kuitenkaan käsittele Elisan olemassaoloa – siitä kiinnostuneita neuvon lukemaan Hesarin Kuukausiliitteessä julkaistun freelance-toimittajien Hanna Nikkasen ja Anu Silfverbergin artikkelin kokonaan ja vaikka tämän Vesa Linja-ahon blogauksen.)

Joskus toimittajat tekevät virheitä. Se on ihan inhimillistä, ja siksi lehdissä julkaistaan oikaisuja ja vastineita. Hesarin haastattelema Ylen toimittaja myöntää omansa:

“Voin tunnustaa, menin retkuun. Mietin Elisan isän blogikirjoituksia lukiessani, että kirjoitus ei vaikuttanut sen ikäisen miehen tyyliltä. En silti ajatellut, että se olisi valetta.”

Sen sijaan samassa jutussa haastatellun 45 minuuttia -ohjelman toimittaja kyseenalaistaa lausunnossaan ammattimme perusvaatimuksen, eli faktapohjaisuuden:

“Siinä on esimerkki totuudesta, vaikka se ei kaikkine yksityiskohtineen olisikaan totta. Nuoret tekevät Suomessa itsemurhia, ja sen taustalla on arvioitu olevan koulukiusaamista.”

Esimerkki totuudesta? Kuka on arvioinut? Enkeli-Elisan luonut omakustannekirjailija Minttu Vettenterä, jonka maailmankuvan 45 minuuttia osti liikoja kyselemättä.

45 minuuttia -ohjelman Elisa-jakso on katsottavissa Maikkarin Katsomo-palvelussa. Ohjelma lähetettiin 7.3.2012, ja Katsomon mukaan se on on tarkoitus uusia televisiossa 30.8. kello 15.30. Toivottavasti ei uusita.

Pätkä kertoo Enkeli-Elisan tarinan täytenä totena, ei “esimerkkinä totuudesta”. Tv-jutussa hänen mainitaan asuneen pääkaupunkiseudulla ja nettiuutisessa kotipaikaksi kerrotaan Vantaa. Ohjelma värittää julmasti kiusatun tytön tarinan dramatisoiduilla kohtauksilla, joissa nuoret pojat muun muassa kaatavat teinitytön lumeen. Jutussa ei käytetä esimerkiksi ilmaisua “kirjailija Minttu Vettenterän mukaan”, vaikka hän on ollut koko jutun ainoa lähde. Ruudussa nähdään myös itse Vettenterä, joka muun muassa väittää Elisan koulun opettajien myöntäneen, etteivät he ymmärtäneet tilanteen vakavuutta.

En nostaisi tätä yksittäistä juttua esille lukuisten hyväuskoisten Elisa-juttujen joukosta, ellei 45 minuuttia olisi tutkivasta journalismistaan palkittu ohjelma. Sen tekemistä toivoisi siis ohjaavan erityisen kriittisen ja epäilevän asenteen.

Juuri siksi ohjelman toimittajan lausunto on niin hätkähdyttävä. Journalismin laadusta ja laatujournalismin määritelmistä voidaan keskustella loputtomiin, mutta on yksi asia, jota ilman journalismia ei ole olemassa. Se on pyrkimys totuuteen. Jos artikkeli ei perustu faktoihin, se ei ole journalismia, vaan esimerkiksi kaunokirjallisuutta, propagandaa tai PR:ää.

Tätä ei voi painottaa liikaa: Kun journalisti kirjoittaa feature-jutun vaikkapa perunanviljelijän erikoislaatuisesta päivästä, hän ei keksi päästään yhtään mitään. Jos hän ei tiedä, millainen ilma sinä päivänä oli tai mitä uutisia viljelijä kuuli radiosta, hän ottaa selvää. Jos journalistin täytyy suojella lähteitään, hän voi muuttaa nimiä ja joitakin yksityiskohtia, mutta hänen on tehtävä tämä jutussa selväksi.

Ilman faktoja ei ole journalismia. Faktantarkistukseen, huolelliseen taustatyöhön ja kriittisyyteen pohjaava toimitustyö on koko ammattikunnan uskottavuuden pohja. Jos faktantarkistuksesta luovutaan, ero ammattilehdistön ja minkä tahansa verkkosisällön välillä katoaa.

Huomattavan moni verkkokeskustelija – ja jopa muutama toimittaja – on todennut, ettei Elisan fiktiivisyydellä ole merkitystä, koska Vettenterä oli “hyvällä asialla”. Kaikkihan haluavat koulukiusaamisen ja nuorten itsemurhien loppuvan.

HS:n Kuukausiliitteen jutun lisäksi tätä “hyvää asiaa” ei ole juuri kyseenalaistettu. Sen sijaan yllä mainittu 45 minuuttia -ohjelman toimittaja ei ole ainoa, jonka mielestä nuorten itsemurhat ovat aiheena tabu, ja niistä pitäisi puhua enemmän.

Kuukausiliitteen artikkelissa kerrotaan muun muassa Walesin Bridgendin kammottavasta teini-itsemurhien sarjasta, joka päättyi vasta, kun lehdet lopettivat skandaalinhakuisen uutisointinsa aiheesta. Tutkittu tosiasia on, että itsemurha tarttuu. Siksi itsemurhan romantisoiminen Enkeli-Elisa -kampanjan tapaan voi olla vaarallista.

Minttu Vettenterän alkujaan totena esittämä tarina koulukiusatusta Elisasta ei kerro vain yksittäisen (fiktiivisen) ihmisen tarinaa, vaan se piirtää kuvaa myös koulujärjestelmästä, kiusaamisesta, itsemurhista, opettajien toiminnasta ja väkivaltaisista, uhkailevista poikajoukoista. Se kertoo siis tarinaa yhteiskunnasta, mutta kyseessä on vain yhden ihmisen käsitys. Tälle kuvalle koululaitoksesta, itsemurhista ja yhteiskunnasta ei ole olemassa todisteita.

Siksi on paljonkin väliä sillä, onko Elisan tarina totta vai ei.

Olen viime aikoina puhunut toimituksille ja media-alan opiskelijoille paljon aiheesta, jota kutsun digitaaliseksi faktantarkistukseksi. Tälle on tilausta, koska monen toimittajan faktantarkistuksen työkalut ovat edelleen analogisia. Moni on ymmällään netistä ja sosiaalisesta mediasta saadun tiedon edessä. Miten löytää ihmisiä nimimerkkien takaa, miten selvittää, onko valokuvia manipuloitu ja niin edelleen. Esimerkkejä taitavista, Enkeli-Elisa -projektia muistuttavista huijauksista on paljon, mutta mainittakoon esimerkiksi “syyrialaisen lesbobloggarin” tapaus, jossa nimimerkin takaa löytyi amerikkalainen heteromies.

Digitaalinen faktantarkistus ei ole rakettitiedettä, mutta sen omaksuminen vaatii työtapojen melko perusteellista päivittämistä.

Usein sanotaan, että internetissä kukaan ei tiedä, että olet koira. Tosiasiassa kaikki jättävät internetissä digitaalisia jalanjälkiä. Toimittajien on opittava seuraamaan näitä jälkiä.

About Johanna Vehkoo

Finnish journalist & speaker based in Helsinki. Used to be Journalist Fellow & Visiting Fellow at the Reuters Institute for the Study of Journalism, Oxford University. Wrote a book about the future of quality journalism. Blogs in both Finnish and English.
This entry was posted in Journalism, Journalismin tulevaisuus, Suomi Finland Perkele. Bookmark the permalink.

38 Responses to Mitä toimittajien tulisi oppia Elisagatesta

  1. rt says:

    Tuota, miten ajattelitte, että jatkossa kukaan pystyy koskaan enää kirjoittamaan jostakin polttavasta epäkohdasta, jos asianomaisten yksityisyyttä ei voi tarkasti suojata?

    Asiasta noussut kohu on paras todiste siitä, että asianomaisten suojaaminen siten, että heitä ei voi mistään tunnistaa, on ensiarvoisen tärkeätä. Todennäköisesti kohu pystyy jo nyt haavoittamaan asianomaisia ja heidän laillaan kärsiviä, vaikka heidän henkilöytensä ei ole tiedossa.

    • Kuukausiliite ei halunnut kertoa jutussaan Elisan vanhempien nimiä, vaan he pyysivät todistetta heidän olemassaolostaan. Tämä kuuluu ns. lähdesuojan piiriin. Juuri lähdesuojan ansiosta toimittajat ovat tähänkin asti pystyneet kirjoittamaan arkaluontoisista asioista paljastamatta lähteitään. Heillä täytyy silti olla todisteet asioiden paikkansapitävyydestä.

      • rt says:

        …vaan käytännön tasolla: mikä olisi sellainen todiste, joka katsottaisiin riittäväksi, mutta mikä ei paljastaisi henkilöllisyyttä ulkopuolisille?

      • Mikä tahansa asia, joka kiistatta todistaa toimittajalle perheen olemassaolon. Vaikkapa tytön koulutodistus. Tai taustakeskustelu (ei haastattelu) vanhemman kanssa. Kyllähän ihmisen olemassaolo on helppo todistaa monella tavalla, eikä mitään tunnisteita tarvitse tuoda lehtijutussa julki.

      • rt says:

        Koulutodistuksessa on sekä oppilaan että koulun nimi, molemmista tunnistaisi henkilön ja vanhemmat – ja jos nimet peittäisi, jokainen epäilevä toki väittäisi silloin, ettei todistus ole juuri kyseisen henkilön. Mitä tunnistustapaa vain miettiikin, sama kuviohan toistuu aina.

        HS nettisivu: “Ja tämä kertoo, etteivät vanhemmat halua kommentoida asiaa. Eivät edes nimettöminä. Eivät, vaikka kaikki tunnisteet voisi jutusta häivyttää. Itse asiassa heiltä ei voi saada edes lyhyttä vahvistusta siitä, että tapaus on totta.” – Juuri noinhan kirjailija on toiminut, häivyttänyt kaikki tunnisteet. Jos hän toimittajan vaatimuksesta ottaisi vanhemmilta lausunnon, toimittaja ja hänen mukaansa tempaamat epäilijät todennäköisesti vaatisivat jälleen tunnisteita.

        Umpikuja siis, eikä olisi ihme, jos jatkossa ihmiset eivät enää uskaltaisi kertoa nimettömänäkään elämästään tai kirjoittajat tarttua nimettömyyttä vaativiin aiheisiin.
        Siksi hieman häiritsee/tuntuu harmilliselta koko kohu.

      • Minähän juuri sanoin, ettei niitä todisteita tarvitse julkaista. Riittää, kun toimittaja näkee todisteen. Todisteeksi ei kelpaa toisen käden tieto (= Vettenterän sana). Toimittajat ovat joskus jopa menneet vankilaan, koska eivät ole paljastaneet oikeudessa lähteitään. Väännetäänpä vielä rautalangasta. Näin se toimii: toimittaja vakuuttuu asian todenperäisyydestä ja kertoo siitä sen jälkeen yleisölle. Jos asia on arkaluontoinen tai lähteiden turvallisuus voisi vaarantua, hän tekee juttunsa siten, ettei lähteitä voida tunnistaa.

      • rt says:

        Asiaa täysin tuntemattomana vain ihmettelen asiaan liittyvää logiikkaa:

        Kirjailijat sekä toimittajat voivat kirjoittaa arkaluontoisista asioista kertomatta lähdettään. Kirjailija siis toimii tässä kuten toimittajat toimisivat, ei paljasta lähdettään, mutta toimittajien mielestä hän toimii silloin täysin väärin. Jos sen sijaan sama kirjailija olisikin töissä lehdessä toimittajan nimikkeellä ja kirjoittaisi täysin saman tekstin lehteen, hän toimisi toimittajien mielestä oikein, kun ei paljastaisi kenellekään lähdettään, vai kuinka?

        Kovia kokeneet harvoin tuntevat luottamusta sellaista tahoa kohtaan, joka esiintyy negatiivisesti, epäilevästi, vaativasti.

        …kunhan ihmettelen, mutta en nyt jatka pohdintaani aiheesta tämän enempää….

  2. Jutunhan on todennut bluffiksi ainoastaan HS:n toimittaja. Olisi kai sinun lähdekritiikkisi suhteen kohtuullista, että et julistaisi omaa näkemystäsi yleisenä totuutena ja jakaisi täällä oppia jälkiviisaana. Varsinkaan vain jos siltä tuntuu (“Jos jokin kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, se todennäköisesti ei ole totta”) kuten ingressissä ilmoitat. Mutu on mutua sinullakin.

  3. Marko Ala-Fossi says:

    Hieman vastaavantyyppinen tapaus löytyy Yhdysvalloista viime keväältä: teatteria journalismin kaavussa. “This American Life” näytti myös mallia miten tälläinen tapaus pitäisi hoitaa:

    http://www.thisamericanlife.org/blog/2012/03/retracting-mr-daisey-and-the-apple-factory/

    http://www.npr.org/2012/03/17/148811141/this-american-life-pulls-apple-story

  4. Pörrö says:

    Hyvä juttu. Kiitos. Olin itse täysin pöyristynyt eilen tuosta Stiina Revon lausunnosta. Mitä tästä casesta olemme oppineet on se, että median ammattitaito on tässä maassa hyvin olematon ja että lähes kukaan ei tarkista faktoja. Sopii tätäkin sitten pohdiskella mediakritiikin luennoilla.

    Ehkä tässä kohtaa pitää myös todeta, että kyseisen casen kohdalla ne digitaaliset jäljet eivät olleet mitenkään vähäisiä. Harvinaisen paljon kirjoittaja on itse kirjaprojektista kertonut ja jättänyt myös näkyviin nettiin. Ei se yleensä ihan näin helppoa ole…

  5. Ari Heinonen says:

    Toimittajien arvomaailma ja subjektiiviset mielipiteet paistavat objektiivisuuden läpi kun tällaista tapahtuu. Taustat ja faktat jäävät vähemmälle huomiolle kun juttu “tuntuu” hyvän asian edistämiseltä.

  6. Pingback: Hyvä, paha Internet ja Enkeli-Elisa « LEHMÄTKIN LENTÄIS

  7. jazzzmin says:

    Mielestäni Minttu Vettenterä on koko ajan korostanut olevansa kirjailija, ei toimittaja

  8. Äiti says:

    Olen 17-vuotiaana itsemurhan tehneen pojan äiti. Minun on mahdotonta uskoa että vanhemmat antaisivat vapaat kädet kenellekään kertoa vasta kuolleen lapsen tarinan vain muutama kuukausi kuolemasta. Minusta tässä on jotain niin iljettävää että en osaa edes sanoa. Kuolemaa, ei varsinkaan itsemurhaa, saa romantisoida. Normaali lastaan kaipaava vanhempi muistaa lapsen todellisena persoonana eikä sankarina. Kokemuksesta voin sanoa että kaipaus on niin kova, että tällainen julkisuus vasta kuolleesta lapsesta tuntuisi häpäisyltä. Ja totuudella on väliä. Tässä Elisan jutussa käytetään itsemurhan tehneiden surua välineenä saada julkisuutta.

    • Kiitos kommentistasi. Olet harvinainen järjen ja kokemuksen ääni tässä jupakassa.

      • murphy says:

        “äitikin” puhuu lapsensa kuolemasta! Totta vai tarua? Järjen ja kokemuksen ääni – vieläpä harvinainen.
        Onko “äidin” tapa muka ainoa selvitä tilanteesta? Vaieta?
        Voisin itse kuvitella käyväni sotaan kiusaamista vastaan, äärimmäisenä keinona vaikkapa iltapäivälehdissä JA onhan olemassa joitakin onnistuneita esimerkkejä Suomesta ja maailmalta.

  9. Mietin vaan says:

    Jos oletetaan, että perhe eli itsemurhan tehnyt lapsi vanhempineen, ovat todellisia, miten sitten neuvot toimimaan huomioiden tällaiset asiat: Ehkä kyse ei olekaan pelkästään siitä, että he eivät halua nimiään ja mitään muutakaan julki (jossa toimittajien lähdesuoja heitä varjelisi), vaan siitä että he eivät halua _lainkaan_ yhteyttä toimittajiin? Ei yhtään taustahaastattelua, ei toistuvia pyyntöjä toimittaa mainitsemiasi koulutodistuksia tms? Nimittäin kun yksi media tarkistaa faktat eli tässä tapauksessa on yhteydessä vanhempiin, niin eihän tuo yksi media voi taata, ettei samaa ole vaatimassa kohta kymmenen muuta toimittajaa eri lehdistä yms? Eikä normiperheellä varmaan ole varaa mitään juristia palkata PR-henkilöksi.

    • He siis haluavat, että yksi henkilö tekee heidän henkilökohtaisesta tragediastaan massiivisen mediatempauksen, mutta eivät missään tapauksessa halua todistaa olevansa olemassa? Uskotko tuohon oikeasti?

  10. Sara says:

    Loistava teksti!

  11. Aristocrats says:

    Tekisi mieli sanoa Vehkoolle voimia ja haleja <3 kuten kaikki Elisa lahkolaiset tekevät heidän profeetalleen. Valitettavaa on se että nyt he puolustavat vaalehtelevaa henkilöä "mitä sillä on väliä oliko henkilö todellinen vai ei". Halveeraavat niitä henkiöitä jotka ovat oikeasti joutuneet kokemaan sen mistä kirjailia vain fantasoi.

  12. Salla says:

    RT kyselee lähdesuojasta. Asiasta on perustiedot Wikipediassakin: http://fi.wikipedia.org/wiki/L%C3%A4hdesuoja .
    On siis aivan normaalia toimitustyötä tarkistaa asiat jostakin lähteestä ja olla kailottamatta lähdetietoja julkisuuteen. Tämä koskee myös tuota esimerkinomaista koulutodistusta.

  13. Murphy says:

    tarina alkoi ruokkia itseään ja muuttui (jos se on mielikuvituksen tuotetta) Todeksi. Mitä sitten! Hyvä, että kiusaamisesta puhutaan – ja tämä mahdollinen ruokolahden leijona on jokaisen asiaan osallisen kohdalla olematon rikos.
    Vähän noloahan se tietysti on hypetykseen aktiivisimmin osallistuneiden median ammattilaisten kohdalla..

  14. Iiro says:

    En hetkeäkään usko Minttu Vettenterän vakuutteluihin Elisan olemassaolosta.
    Rt:llä oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen pointti, johon toivoisin, että blogin kirjoittaja ottaisi kantaa.
    “Kirjailijat sekä toimittajat voivat kirjoittaa arkaluontoisista asioista kertomatta lähdettään. Kirjailija siis toimii tässä kuten toimittajat toimisivat, ei paljasta lähdettään, mutta toimittajien mielestä hän toimii silloin täysin väärin. Jos sen sijaan sama kirjailija olisikin töissä lehdessä toimittajan nimikkeellä ja kirjoittaisi täysin saman tekstin lehteen, hän toimisi toimittajien mielestä oikein, kun ei paljastaisi kenellekään lähdettään, vai kuinka?”

    • Periaatteen tasolla nimimerkki Rt on oikeilla jäljillä. Vettenterä voisi toimittajana kirjoittaa aiheesta paljastamatta lähteitään, vaikkakin hän saattaisi joutua osoittamaan heidät jollakin tavalla todeksi esimiehelleen (jos palkkatöissä) tai jutun tilanneelle henkilölle (jos freelancerina). Voi toki olla, että esimies luottaisi hänen sanaansa ilman todisteita. Mikäli hän olisi tarinan sepittänyt, hän tietenkin toimisi journalistin etiikan vastaisesti. Näitä tapauksiahan on kyllä tullut ilmi, jopa New York Timesissa: http://en.wikipedia.org/wiki/Jayson_Blair
      Tässä tosielämän tapauksessa Vettenterä oli kaikkien juttujen ainoa lähde, ja hän välitti ns. toisen käden tietoa. Jos Vettenterä olisi toimittaja ja kirjoittaisi tapaamastaan perheestä, kyseessä olisi ensimmäisen käden tieto – siis olettaen, että kyseessä olisi fakta, ei sepite. Periaatteessa toimittajan pitäisi aina pyrkiä mahdollisimman lähelle alkuperäislähdettä, jotta hän voisi varmistaa asioiden paikkansapitävyyden. Jos tämä ei ole mahdollista, hänen täytyisi vähintään tehdä jutussa selväksi, että kyseessä on toisen käden tieto.

    • rt says:

      Iiro, kuvio on tosiaan miettimisen arvoinen, enkä malta olla vielä lisäämättä tätä.

      Noin yleisellä tasolla tuumaillen:
      -Kirjailijahan ei voi päättää taustahenkilöidensä puolesta tulevatko he julkisuuteen vai eivät. Hän voi ansaita luottamuksen vain lupaamalla tehdä kuten he haluavat. Jos se tarkoittaa, ettei hän kerro lähdettään, hänen ei tosiaankaan pidä sitä kertoa.

      – Toimittaja voi kirjoittaa kirjan sisällöstä, sen herättämistä ajatuksista mainiten sen, miten kirjailija määrittelee fiktion ja faktatietojen rajauksen.
      Jotta toimittaja voisi kirjoittaa kirjan henkilöistä, hän tarvitsee suoran kontaktin tai todisteen, mutta onko hänellä oikeutta vaatia sitä? Voiko toimittajan halu kirjoittaa jostakin tietystä henkilöstä mennä tämän henkilön itsemääräämisoikeuden edelle?

      -Lukija on samassa asemassa totuuteen nähden, riippumatta siitä kumpi vakuuttaa henkilöiden olevan olemassa, toimittaja vai kirjailija. Lukija voi vain luottaa tai olla luottamatta. Kommentit paljastavat sen takia lähinnä lukijoiden omaa mielenmaisemaa, luottamusta tai epäluottamusta ihmisiin.

      — Nyt lähdetään siitä, että “isän blogimerkinnät” on tehty oikealla päivämäärällä, ja pidetään sitä todisteena kirjaa vastaan. Entäpä, jos teksti on kirjoitettu joskus paljon aiemmin, mutta laitettu nettijulkisuuteen vasta sitten, kun aikaa on kulunut ja tuska ei enää ole ollut niin kovaa? Surutyössä on monenlaisia vaiheita. On aivan mahdollista, että ihmiset haluavat kertoa jotain arkaa, jotta jonkun toisen ei tarvitsisi kokea samaa, mutta kätkeytyä itse julkisuudelta. Se on yksi muoto vertaistukea, joka on äärettömän hieno asia.

      Vehkoo näyttää ketjussa uskovan, että kaikki ihmiset haluavat itselleen huomiota -ehkä hän työnsä puolesta on eniten esillä sen tyyppisten ihmisten kanssa- mutta tosiaan on olemassa paljon niitä, jotka eivät halua itselleen huomiota, vaan vain asialleen.

      En tiedä, mikä on totuus. Pidän todennäköisenä, että jatkossa ihmiset, joilla olisi tärkeää kerrottavaa, eivät tule kertomaan asioistaan, koska tämän kohun muistaen he pelkäävät, että heidät savustetaan julkisuuteen. Ei, en usko, että se vimma, millä todisteita vaaditaan, herättäisi luottamusta tietojen salassapysymisestä kenessäkään, joka ei julkisuuteen kaipaa.

      • Hanna Nikkanen says:

        rt,

        olen toinen Kuukausiliitteen jutun kirjoittajista ja haluaisin lisätä tähän keskusteluun pari tarkennusta.

        Tapauksen varmistamista ei itse asiassa koskaan pyritty tekemään Elisan vanhempien kautta. “Miksu” oli jo ilmoittanut blogissaan, ettei halua keskustella toimittajien kanssa. Sen sijaan Vettenterältä pyydettiin yhteyttä kaikkien osapuolten luottamusta nauttivaan ulkopuoliseen henkilöön, joka voisi – yksityiskohtia tai nimiä paljastamatta – vahvistaa tuntevansa tapauksen. Sellainen olisi voinut olla esimerkiksi seurakunnan, koulun, kunnan tai harrastusjärjestön työntekijä tai kuka tahansa muu niistä lukemattomista aikuisista, jotka ovat ehtineet 15-vuotiaan tytön elämän aikana olla häneen työnsä kautta yhteydessä. Mikään näistä vaihtoehdoista ei sopinut Vettenterälle, eikä hän halunnut ehdottaa muita varmistusmalleja.

        Toki voidaan sanoa, että todella pahansuopa, lähdesuojasta, inhimillisyydestä ja omasta ammatillisesta tulevaisuudestaan piittaamaton toimittaja voisi sitten julkistaa tuon yhteyshenkilön nimen ja näin usuttaa nettietsivät perheen jalanjäljille. Kai niin voisi käydä. En toisaalta ole ikinä ennen törmännyt tilanteeseen, jossa arkaluontoisenkaan jutun kohteet ovat aivan näin epäluuloisia toimittajia kohtaan. Erityisen vaikea minun on ymmärtää näin pitkälle menevää varovaisuutta tilanteessa, jossa kyse on mahdollisuudesta sammuttaa jo liikkeellä olevia vilppihuhuja.

        Minäkin olen sitä mieltä, että kirjailijan on voitava tarjota tekstinsä kohteelle lähdesuoja siinä missä toimittajankin. Toimittajan ammattinimike ei ole siinä mielessä pyhä tai erityinen, etteivätkö samat luottamuksen ja vastuun perusperiaatteet pätisi muihinkin tiedonvälittäjiin. Silti: jos lähdesuojan turvin laaditusta, dokumentaariseksi väitetystä tekstistä löytyy huomattavia epäuskottavuuksia, kirjailijan on vastattava noita epäuskottavuuksia koskeviin kysymyksiin. Niin toimittajakin joutuisi tekemään. Tässä tapauksissa Vettenterä olisi voinut vastata kysymyksiin pitäen yhä järkevässä määrin kiinni lähdesuojastaan, mutta hän päätti olla tekemättä niin.

        Mitä “isän blogimerkintöjen” päivämääriin tulee, Vettenterä itse on toistuvasti vakuuttanut julkistamiensa “Elisan päiväkirjasivujen” olevan aitoja otteita kuolleen tytön päiväkirjasta. Vaikka tarkka kuolinpäivä olisikin kampanjassa muutettu, kuten Vettenterä sanoo, nuo sivut ajoittavat väitetyn itsemurhan sellaiselle ajanjaksolle, jolloin itsemurhaa ei ole voinut tapahtua. Muiden muassa tämä yksityiskohta tuottaa tarinaan niin merkittävän epäuskottavuuden, että Vettenterällä olisi alusta asti ollut mielestäni velvollisuus kommentoida sitä.

  15. Hyvä teksti Johanna ja kiitos kommentoijillekin. Iirolle ja Rt:lle painottaisin juuri tuota ensimmäisen ja toisen käden tiedon eroa. Johannahan kritisoi tässä jutusta kirjoittaneita toimittajia, ei sinänsä Vettenterää. Olennaista on mielestäni se, että jos Vettenterän ajatellaan Rt:n kommentin tapaan olevan lähteitään suojeleva journalisti, ei henkilöiden paljastuminen fiktiivisiksi olisi yhtään sen vähäisempi juttu. Myös journalistien kirjoittamat jutut, jotka perustuvat yksinomaan nimettömiin lähteisiin, ovat ihan syystä hyvin alttiita epäilylle ja kritiikille. Usein suojeltujen lähteiden kertomat arkaluontoiset tiedot kuitenkin liittyvät tapahtumiin, jotka voidaan tarkistaa. Tällaiset jutut, joissa ei ainakaan tätä kirjoittaessa ole vielä mitään todistetta johon tarttua, ovat kyllä toimittajienkin tekeminä aivan yhtä epäilyttäviä.

  16. Jassu says:

    rt: Vettenterä on mielestään “tarkistanut faktat” ja kirjoittaa niistä totena. Hän on siis vastuussa siitä, että asiat, joista hän puhuu ja kirjoittaa totena, ovat myös sitä. Hänellähän on kirjailijana oikeus kirjoittaa vaikka täyttä fiktiota, mutta jos sanoo kirjoittavansa osittainkaan tositapahtumista, niin hänen pitää tarkistaa faktat aidoiksi ja myös ottaa niistä tosiasioista vastuu, samalla lailla kuin kenen tahansa pitää.
    Noh, jos nyt toimittaja tekee jutun tästä samasta tarinasta, josta Vettenterä kirjoittaa ja puhuu, hänen on samalla tavalla ja yhtä vedenpitävästi tarkistettava faktat, jotta hän taas voi omassa jutussaan/ohjelmassaan puhua ja/tai kirjoittaa asioista faktoina. Hän on omasta jutustaan/ohjelmastaan vastuussa siinä missä Vettenteräkin omastaan.
    Selkenikö logiikka yhtään?
    Toimittajien olisi pitänyt alunalkaenkin tarkistaa faktat ja saada todisteet juttuihinsa, Jos vanhemmat olisivat kieltäytyneet (tarjotusta lähdesuojasta huolimatta) todistamasta olemassaolonsa tai näyttämästä mitään vedenpitäviä todisteita toimittajille (vaikka Vettenterälle ovat koko elämänsä avanneetkin), niin toimittajien olisi pitänyt jättää jutut joko tekemättä tai vähintäänkin kertoa, etteivät ole saaneet mitään vedenpitäviä todisteita tarinan todenperäisyydestä. Ja että Vettenterä on ainoa lähde: ainoa, jonka sana juttujen pohjana on.

  17. Pekka says:

    Suomalaisen median yksi ongelma on se, että kun löydetään yksi aihe ja sille yksi hyvä lähde, kaikki kirmaavat saaliille kuin vinttikoirat sähköjäniksen perään. Onko ajatus se, että se ensimmäinen toimittaja on tarkistanut faktat ja muut tekevät samasta aiheesta “oman jutun”, joka itse asiassa vain peesaa sitä ensimmäistä juttua, jonka on pakko olla totta, koska se on tv:stä tuttu. Näinhän näkyy käyneen Enkeli-Elisassa, ja nyt toimittakunta ripottelee tuhkaa päälleen ja repii työjakkunsa.
    Voisikin kysyä, kumpi on ensin. Ilmassa oleva ajankohtainen juttuaihe, johon haetaan haastateltavaa tai lähdettä, vai joku, joka kirjoittaa fiktiota omaan blogiinsa. Vai onko niin, ettei ole toista ilman toista, sillä kumpikin on haistanut hyvän aiheen, ja kumpikin toteuttaa sitä omalla tavallaan. Se toimittaja voisikin pysähtyä miettimään, miksi tämä aihe nousee esiin, kuka sen nostaa, mistä se nousee, onko joku “päivystävä dosentti” ehkä vain arvellut jotain, joka naapurimedian jutussa on tiivistetty tiukaksi faktaksi, joka vahvistaa toimittajan omia olemassaolevia mutu-tuntumia asioista. Faktojen tarkistamisen lisäksi toimittajan olisi hyvä tarkistaa myös oma maailmankuvansa ja tiedostaa sen rakennusaiheet (tunsivatko toimittajat kollektiivista syyllisyyttä Enkeli-Elisan kohtalosta, tiesivätkö he omalta kouluajaltaan jonkun kiusatun, jota ei he eivät silloin koskaan auttaneet). Ja miettiä, kuka ja mikä tällä kertaa ampui sähköjäniksen liikkeelle?

  18. Janne Zareff says:

    Pekalla on vissi pointti. Väittäisin, että on olemassa sosiokulttuurinen tilaus tietynlaisille tarinoille. Ne liittyvät aiheisiin, joista suuri ihmisjoukko tuntee jonkinlaista kollektiivista ahdistusta, olipa ahdistus muodoltaan pelkoa, syyllisyyttä, sääliä tai mitä tahansa. Tällainen tarina tuntuu siihen törmättäessä jollain tapaa vapauttavalta: nyt ahdistuksella on kohde ja muoto, jota voi alkaa käsitellä. Siksi tällaiset tarinat tulevat kerrotuiksi muita yhtä mahdollisia tarinoita matalammalla kynnyksellä. Myös journalismissa, jota sitäkin tekevät ihmiset.

    Itse asiassa jo Galtung ja Ruge viittaavat tähän ilmiöön, ainakin minun mielestäni, klassisessa uutiskriteerien määrittelyssään. Heidän mukaansa uutiseksi nousee helpoiten tarina, joka on paradoksaalisesti sekä yllättävä että odotettavissa. Tämä odotettavuus tarkoittaa juuri sitä, että tarina sopii tietyn kulttuuripiirin ennakko-oletuksiin maailman ja yhteiskunnan olemuksesta. Kun me tiedämme, että Elisan kaltaisia tarinoita voisi hyvin olla, ja kun tämä tieto aiheuttaa (syystäkin) meille kollektiivista ahdistusta, meille syntyy myös suuri kiusaus uskoa tarinaan siihen viimein törmätessämme.

    Toimitustyössä tämä saattaa oirehtia juuri faktojen tarkistamisen puutteena. Esimerkki: “tiedämme”, että poliisin määrärahat ovat vähentyneet ja että väkivalta kaduilla on lisääntynyt, mitkä molemmat liittyvät samaan, epämääräistä turvattomuuden tunnetta tuottavaan suurtarinaan siitä, mihin maailma on menossa. Todellisuudessahan poliisin määrärahat ovat kasvaneet vuosi vuodelta reilusti inflaatiovauhtia nopeammin ja poliisin tietoon tuleva väkivaltarikollisuus on vähentynyt pitkällä aikavälillä. Kuitenkin kiusaus kertoa ahdistuksen aiheelliseksi myöntäviä ja sille muotoa antavia tarinoita on suurempi kuin päinvastaisten tarinoiden kertominen.

    Esimerkki ei ole ihan paras mahdollinen, mutta kuvaa sitä, miksi faktat ovat journalismille tärkeämpiä kuin hyvät aikomukset. Oletetaan tarina, jossa mummo joutui hakatuksi Parikkalassa ja poliisi saapui vasta seuraavana päivänä. Tarinan kertominen olisi tietenkin tärkeää, koska aihe on tärkeä ja tarkoitus hyvä. Mutta jos tarina ei olekaan totta, sitä ei pitäisi sellaisena journalismissa kertoa, koska kyseisellä tarinalla osallistutaan myös yhteiskunnallisen tietoisuuden luomiseen siitä mihin yhteiskunnan resursseja on suunnattava. Kannattaa muistaa myös vuoden-parin takaiset tapaukset, joissa mustat miehet sieppasivat tai ahdistelivat nuoria, valkoisia tyttöjä. Tapaukset olivat isoja uutisia, kunnes selvisi, etteivät tarinat pitäneet paikkaansa. Myös näissä tapauksissa, väittäisin, oli kysymys siitä, että tarinalle “niiden” käymisesta “meidän” kimppuumme oli vahva sosiokulttuurinen tilaus. Juuri vastaavien tapausten ehkäisemiseksi journalismissa faktat ovat se kaikkein tärkein asia. Kirjailija on vapaa keksimään mitä tahansa ja kertomaan symbolisia tarinoita tiivistääkseen yhteiskunnan ongelmia ja heiltä jopa odotetaan ja edellytetään tätä.

    Toimittajalla ei ole samaa vapautta, eikä voi olla. Tästä syystä journalistin ohjeet hyvin yksiselitteisesti määräävät, että yleisön on aina kyettävä erottamaan faktat ja sepitteellinen aineisto toisistaan.

  19. Hanna-Riikka says:

    Tärkeä näkökulma aiheeseen, Johanna. Toivottavasti koko jutusta seuraa jotain hyvää, esim. ylipäänsä verkkoon ja sosiaaliseen mediaan liittyvän lukutaidon lisääntymistä. Ko. tapaukseen tai sen todenperäisyyteen en ota kantaa, mutta kirjoitin eilen siitä, kuinka tämä tuo mieleen erään vanhemman “hyvässä tarkoituksessa” väärennetyn anonyymin teinitytön päiväkirjan: http://hannariikka.blogspot.fi/2012/07/go-ask-elisa-enkeli-alice.html

  20. Heikki H says:

    Hyvä ja selkeä kirjoitus Johanna!

    Jotenkin tämä yksinkertainen Elisagaten ydin – saako valehdella, vääntää fiktion faktaksi ja muokata todellisuus toiseksi – tuppaa unohtumaan ja todellisuuden väärentäminen on saanutkin jopa tukea monilta “hörhöiltä”, jos sallitte tällaisen ilmaisun. Kirjailijaa ei tietenkään koske samat säännöt kuin toimittajaa, koska kirjailija ei ole journalistisessa vastuussa tekemisistään, mutta valehteleminen tuossa mittakaavassa omien liiketoimien edistämiseksi on pöyristyttävää ja kiusattujakin kohtaan raivostuttavaa. Eettisen vastuun jokainen kuitenkin kantaa itsellään ja rikollistakin kaiketi tämä voi olla, jos rahoja kerätään yhdistyksen nimissä toimintaan, johon rahat eivät oikeasti ohjaudu.

    Koko tarina on härskiydessään vailla vertaa ja hyvä esimerkki muuten sosiaalisen median ja internetin moninaisista mahdollisuuksista (vuorovaikutus yleisön kanssa, myynti- ja markkinointi, tuotekehitys etc) niin hyvässä kuin pahassa. Moni media saa kyllä nyt hetken hävetä ihan rauhassa, ja hyvä niin! Tarkkaan ottaen, tästä asiasta käytiin epäileviä nettikeskusteluja jo kauan aikaa sitten heti alkuvuodesta, eikä vielä silloinkaan media päässyt kärryille mukaan! Ja maaliskuussa tuli ulos tositeeveetä tuutintäydeltä. Menikö aika ehkä oman työn tuijottamiseen kun ei näitä digitaalisia jälkiä osattu seurata?

    Digitaalisia jalanjälkiä, todellisuutta ja brändejä verkkoon luovatkin nykyään “asiakkaat” itse, niitä on aika hankala itse pitkän päälle rahalla sepittää. Tämäkin todelllisuus paljastui oikeastaan netinkäyttäjien aktiivisuuden takia, maailma muuttuu.

    • PR says:

      Vehkoo moittii kakkossarjan journalisteja ihan oikein: “Ilman faktoja ei ole journalismia. Faktantarkistukseen, huolelliseen taustatyöhön ja kriittisyyteen pohjaava toimitustyö on koko ammattikunnan uskottavuuden pohja. Jos faktantarkistuksesta luovutaan, ero ammattilehdistön ja minkä tahansa verkkosisällön välillä katoaa.”

      Vaikka kuukausiliitteen juttu ei journalismia käsitellytkään, osalle journalisteista se tosiaan tarjoaa hyvän opetuksen, osalle hyvän muistutuksen. Kuukausiliitteen juttu tekee kuitenkin näkyväksi vain yhden journalistisen sudenkuopan, johon moni heidän kollegoistaan putosi. Kenties sen kirjoittajat itse putosivat toiseen?

      Olen nimittäin yllättynyt, että Nikkanen, joka on toinen jutun kirjoittajista, kasaa kosolti vastuuta Vettenterän henkilölle. Myöskään journalismin asiantuntijana esiintyvä Vehkoo ei itse perkaa muita mahdollisia journalistisesti perusteltuja lähestymisiä Enkeli-Elisan tapaukseen eikä arvioi Kuukausiliitteen jutun journalistista laatua, vaikka korostaa huolellista taustatyötä ja kriittisyyttä. Miten huolellista ja kriittistä journalismia Kuukausiliitteen juttu on?

      Yhden jutussa korostuvan näkökulman osalta se on minusta melko huonoa journalismia. Journalismissa ylipäätään keskitytään paljon henkilöihin ilmiöiden, väitteiden ja argumenttien kustannuksella. Ajateltakoon vaikka journalistien Juhana Vartiaisesta, Timo Rädystä tai Raimo Sailaksesta tarjoamaa kuvaa suhteessa siihen mitä tärkeää, mielenkiintoista tai muulla tavalla huomionarvoista he ovat sanoneet tai tehneet. Enkeli-Elisan tapauksessa aivan erityisesti meillä on ilmiö, jonka käsittelemiseksi Vettenterän henkilö olisi hyvin voitu jättää, ja minusta olisi pitänyt jättää, varsin pieneen osaan. Kuukausiliitteen jutussa, ja erityisesti Nikkasen tähän blogaukseen kirjoittamassa kommentissa, sälytetään Vettenterän henkilölle mm. “velvollisuus kommentoida” tarinan epäuskottavuuksia. Tämä on ongelmallista.

      Vettenterä on tuottanut vain kaunokirjallisen teoksen ja sen kanssa samaan aihepiiriin kuuluvaa Vehkoon mainitsemaa dokumentaristisiin ja journalistisiin ihanteisiin sitoutumatonta “mitä tahansa verkkosisältöä.” Jos kirjaa ja siihen liittyvää verkkosisältöä halutaan tarkastella kokonaisuutena, kuten varmasti on sisällöllisistä syistä perusteltua, niin journalistin näkökulmasta luontevaa ja tarkoituksenmukaista olisi pitää kaikkea yhtenä teoksena, kutsuttakoon sitä performanssiksi tai laajennetuksi kirjalliseksi työksi jonkinlaisessa borgesilaisessa hengessä. Toisin sanoen miten tahansa teoksen tekijä kommentoikaan teostaan, lausumat ja väitteet implementoituvat osaksi teosta. Tällaisessa tapauksessa journalistin on hyödytöntä yrittää päästä ikään kuin teoksen ulkopuolelle, ainakaan tekijän avulla. Ja juuri tätä on kivenkovaan yritetty, minkä Nikkasen blogikommentti hyvin vahvistaa.

      Blogikommentissaan Nikkanen väittää Vettenterän väittäneen tekstiään tai tekstejään dokumentaarisiksi ja esittää vaatimuksen: jos ”dokumentaariseksi väitetystä tekstistä löytyy huomattavia epäuskottavuuksia, kirjailijan on vastattava noita epäuskottavuuksia koskeviin kysymyksiin.” Kaksi huomiota: a) journalisti ei voi ylipäätään asettaa juttukohtelleen tällaisia vaatimuksia, b) kokonaisteostulkinnan näkökulmasta on yhdentekevää onko tekijä väittänyt tekstejään dokumentaarisiksi. (Onko Vettenterä näin väittänyt, on itse asiassa myös vähemmän kuin selvää, mutta pointtini kannalta tällä ei ole merkitystä).

      Teosnäkökulma on ollut periaatteessa tarjolla Kuukausiliitteelle ja se olisi ollut perustellumpi lähestymistapa aiheeseen. Juttu itse ja Nikkasen kommentti vahvistavat, että tätä ei ole harkittu lainkaan. Koska muiden journalistien hutilointi on, olkoonkin implisiittisesti, jutussa isossa roolissa, kohdistuu juttuun entisestään korostunut vaatimus kriittisyyteen ja huolelliseen taustatyöhön. Taustatyö ei tietenkään tarkoita vain faktojen tarkistamista, vaan myös niiden käsitteellisten välineitten pohtimista ja tunnistamista, joiden avulla jutun kohteena olevaa ilmiötä yritetään ymmärtää ja joihin nojaten lopulta lukijalla selventää.

      Olennaista lisäksi on, että kokonaisteostulkinnan mielekkyys ei riipu tekijän intentioiden tuntemisesta. Tulkinta on täysin mielekäs riippumatta siitä onko tekijä artikuloinut itselleen suunnitelman luoda performanssi tai kokonaistaideteos. Suhtaudun kielteisesti psykologisointiin eritoten silloin kun kohteena on joku tietty yksilö, mutta yleisellä (psykologisella) tasolla on epäuskottavaa, että tällaisen tarinan kehittelijä olisi esittänyt väitteitä tapahtumien todenperäisyydestä ainoastaan omien liiketoimiensa edistämiseksi kuten yhdessä kommentissa esitetään tai ihan vain valehdellakseen, lainkaan ajattelematta, että kirjoittamalla mm. isän kirjoittamina tarjoilemiaan blogimerkintöjä hän on tekemässä kaunokirjallista teosta.

      Kun Kuukausiliitteen jutun kirjoittajille selvisi, että isän blogimerkinnät ovat tosiasiassa kirjailijan merkintöjä, he rupesivat suhtautumaan niihin valheina. Tämä on ymmärrettävää, jos siihenastinen oletus oli ollut, että merkinnät ovat paitsi kuolleen isän itse tekemiä myös tosia. Tässä, minusta, hyvä journalisti olisi käsitteellistänyt uudelleen sen mistä täsmälleen ottaen juttua ollaan kirjoittamassa. Näin olisi voitu huomata, että kohde on muuttunut joksikin muuksi kuin miltä se alun perin vaikutti: isän merkinnät olivatkin _kirjailijan_ tuotoksia. Tätä kohteen uudelleen käsitteellistystä toimittajat eivät tee, vaan heille isän merkintöinä esitetyt merkinnät muuttuvat yksioikoisesti _Vettenterän henkilön_ valheiksi.

      Viimeistään silloin kun jutun kirjoittajille tuli mieleen, että Münchhausenin oireyhtymän mainitseminen tekijän yhteydessä voisi olla edes etäisesti relevanttia, olisi ollut moraalisesti oikein (ja siten varmasti myös journalistin etiikan mukaista) pysähtyä pohtimaan kokonaisuutta ja muuttaa linjaa kohdistamalla tarkastelu painotetusti ilmiöön ja häivyttää sen taustalla olevan henkilön rooli. Kokonaisteostulkinnan näkökulmasta on sekä väärin että naiivia syyllistää tekijää pitämällä häntä velvollisena tarjoamaan mahdollisia taustalla olevia faktoja. Tekijän henkilön, ja ylipäätään tekijän roolin, korostaminen on myös väärin ja naivia, jos on syytä epäillä, että tekijällä on psyykkinen sairaus, joka henkilökohtaisesti kiusallisella tavalla liittyy jutun aiheeseen (so. ei esimerkiksi ole jutun varsinainen aihe).

      Faktan ja fiktion raja siis otettiin Kuukausiliitteessä annettuna, vaikka oli selvää että tarjolla oleva aineisto oli kaunokirjallista, ns. ”mitä tahansa verkkosisältöä” sekä näiden tekstien tuottajan kommentteja. Kokonaisteostulkinnan näkökulmasta jutussa olisi voinut käsitellä paljon mielenkiintoisemmin faktaa ja fiktiota, valhetta ja todenpuhumista kuin nyt on tehty. Tietysti se olisi ollut hankalampaa, mutta laatujournalismilta kai voi suurtakin vaivannäköä vaatia. Samalla monet jutun vahvoista pointeista olisivat kuitenkin säilyneet kuten muille journalisteille osoitettu opetus faktojen tarkistamisen tärkeydestä ja pohdinnat itsemurhiin kannustamisesta. Nämä eivät olisi kaatuneet sen mukana, että tekijää ei olisi kohdeltu velvollisena kommentoimaan epäuskottavuuksia tai että tekijään olisi edes kohdistettu sen suurempaa huomiota koko aiheen käsittelyssä. Tällaisten kokonaisteosten tekijöiden mahdollisten psyykkisten ongelmien käsittely olisi toki menetetty, mutta se olisi ollut ainoastaan tervetullutta.

      • rt says:

        …faktan ja fiktion rajalle olisi voinut lisätä senkin vaihtoehdon, että isän päiväkirjamerkinnät olisivat voineet vastata todellisen isän puhumia tai kirjoittamia ajatuksia, jotka kirjailija on kirjoittanut esiin blogimuotoon. Vaihtoehto olisi mahdollistanut sen, että henkilöt ovat aitoja, mutta päivämäärät vääriä ja tekstin jälki kirjailijan.

        Niin tai näin. Hyvin usein toimittajilta kautta maan toivoisi sitä, ettei itse asia, mikä milloinkin, hulahda sormien välistä sen takia, että aletaan riepotella ja kaluta siihen liittyvää henkilöä. Erinäiset epäkohdat yleensä jatkavat tyytyväisinä olemassaoloaan, mikään ei muutu, yksi ihminen vain nujerretaan.

  21. Pingback: Olipa kerran Klyrgia tai kenestä tahansa saattoi tulla kirjailija : Luutii

  22. Pekka says:

    Mitä toimittajien siis tulisi tästä kaikesta oppia? Yksi opetus on kaiketi myös se, että nyt asiasta järkyttyneet journalistit taitavat olla niitä samoja, jotka kritisoivat 1970-luvun toimittajia, jotka sinisilmäisesti nielivät Neuvostotiedotteet ja Kekkosen hovin ohjailun. Nyt on tajuttu, että kuka tahansa voi olla omien hyvien uskomuksiensa vietävissä ideologiasta ja vuosikymmenestä riippumatta, jos tarina sopivasti täydentää omaa maailmankuvaa. Kävikö niin, että toimittajat kuulivat vain sen tainan, minkä halusivatkin kuulla.

    • rt says:

      Onko opittu? Jos vertaa nykyistä hallitusohjelmaa ja sitä, millaisia päätöksiä kuntatasolla tehdään, odottaisi median tosiaan tarttuvan (laadukkaalla otteella) ristiriitaisuuksiin. Silti aina vain toistetaan se, mikä toistettavaksi annetaan.

      Toki kirjoittamisen on oltava puolueetonta, mutta onko puolueettomuus sitä, että julkistaa vain puolet asiasta. Jos asettaa puheet ja teot yhtä aikaa rinnakkain, näkyy koko totuus.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s