Nyt kun kirjani Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos) julkaisupäivä lähestyy, alan julkaista muutamia katkelmia kirjasta täällä blogissani. Aloitetaan ihan alusta:
Johdanto
”Mistä sä kirjoitat kirjaa?”
”Journalismin tulevaisuudesta.”
”No siitä tulee varmaan tosi ohut kirja.”
Tämä on ollut yleisin reaktio ihmisiltä, joille olen kertonut hankkeestani. Jokainen heistä epäilemättä kuvitteli keksineensä omaperäisen vitsin.
Tämä kirja on ohuehko siksi, että mahdollisimman moni jaksaisi sen lukea. Se on tiivistetty vastaukseni kysymykseen journalismin tulevaisuudesta. Toisin kuin tämä kirja, journalismin tulevaisuus ei tule monologin muodossa.
Mutta jos niin moni ihminen pitää journalismin tulevaisuutta lyhyenä, huhut journalismin kuolemasta ovat levinneet laajalle. Minä en niihin usko. Sen sijaan uskon, että journalismin tulevaisuus on sekava, tuntematon ja alati muuttuva. Tämä kirja pyrkii selittämään järkeenkäyvällä tavalla alan keskeisiä trendejä ja suuntia.
Halusin kirjoittaa tämän kirjan, koska asiaa koskeva keskustelu tuntui kiertävän kehää. Mistä uusi bisnesmalli vanhalle bisnekselle? Mistä nuoria lukijoita vanhoille lehdille? Sanomalehtibisneksen sisältä ei kuulunut ääniä, jotka vaatisivat muutosta. Keskustelusta unohtui tärkein asia: sisältö. Entä jos vika ei olekaan lukijoissa, jotka jättävät sanomalehden tilaamatta? Entä jos kaikkea ei voikaan laittaa internetin piikkiin? Voisiko olla, että itse tuotteessa on jotakin vikaa?
Vika on juuri siinä, että journalismia käsitellään tuotteena. Laatujournalismin pitäisi olla jotakin muuta; jotakin tärkeämpää, arvokkaampaa. Hyvä journalismi on jotakin, mitä ilman demokraattinen yhteiskunta ei voi toimia.
Lienee tarpeen huomauttaa, että tämä ei ole kirja iPadeista ja muista lukulaitteista. Tämä ei ole kirja bisnesmalleista. Tämä ei edes ole kirja sanomalehtien kuolemasta. Tämä on kirja journalismin sisällöistä ja merkityksestä.
En ole niinkään huolissani sanomalehtien tulevaisuudesta, mutta journalismin tulevaisuus vaivaa minua päivittäin. Itse asiassa olen ihan asiakseni pohtinut sitä kaksi vuotta.
Toivon, että niin media-alan päättäjät, toimittajat kuin journalismin yhteiskunnallisesta merkityksestä kiinnostuneet kansalaiset löytävät näiltä sivuilta kiinnostavaa luettavaa. Osa luvuista saattaa aiheuttaa optimismia ja innostuneisuutta journalismin mahdollisuuksista. Toisten toivon herättävän lannistumisen sijaan halua muuttaa vääräksi havaittua suuntaa.
Kirjan nimeksi tuli Painokoneet seis! siksi, että sanomalehtitalojen on aika herätä digitaaliseen aikaan. Suomessa sanomalehdillä menee toistaiseksi hyvin, mutta niiden levikit ovat vakaassa, pysäyttämättömässä laskussa. Uskollinen tilaajakanta vanhenee, kun taas nuoret saavat uutisensa verkosta. Yksi tämän kirjan keskeisistä viesteistä kuuluu näin: Suomessa on nyt ainutlaatuinen mahdollisuus oppia muun maailman lehdistön virheistä ja voitoista. Me voimme tehdä oikeita päätöksiä, jos ymmärrämme muuttaa kurssia ajoissa.
Suomen lehdistöllä menee taloudellisesti hyvin verrattuna useimpiin länsimaihin. Silti Suomen mediatalot ovat tekemässä tismalleen samoja virheitä, jotka ovat johtaneet Yhdysvaltain sanomalehdistön katastrofiin. Suomessa on jo alettu supistaa toimittajien määrää ja toimitusten taloudellisia resursseja. Samalla unohdetaan, että tulevaisuuden journalismi on digitaalista. Juuri näin toimien journalismin kriisiä suorastaan houkutellaan myös Suomeen.
Nykyinen suunta osoittaa kohti samaa kuolemanspiraalia, jossa Yhdysvaltain lehdistö on kieppunut jo vuosia.
Muutama sana myös kirjan alaotsikosta, joka on Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Tarkoitan uudella journalismilla digitaalisen ajan mahdollisuuksia, joihin suuret mediatalot eivät ole pahemmin tutustuneet. Uusi journalismi on verkostoitunutta, avointa ja keskustelevaa. Se käyttää hyväkseen uutta teknologiaa, mutta palaa myös vanhan journalismin korkeimpiin periaatteisiin. Uusi journalismi on reilua ja eettistä, ja se vaatii itseltään samaa läpinäkyvyyttä kuin kohteiltaan.
Sanapari ”uusi journalismi” on tavattu yhdistää 1960-luvun Yhdysvaltoihin ja siellä nousseeseen kokeilevan, kirjallisen journalismin liikkeeseen. Tyylilajin tunnisti siitä, että se toi journalismiin kerronnan keinoja kaunokirjallisuudesta. Näitä olivat esimerkiksi tajunnanvirta, näkökulmatekniikka ja kertomuksen jakaminen kohtauksiin.
Uusi journalismi ei tarvinnut manifesteja, se vain tapahtui. Lajityypin tunnetuimpia edustajia olivat Tom Wolfe, Hunter S. Thompson, Norman Mailer ja Joan Didion.
Truman Capote oli mielestään etääntynyt Kylmäverisesti -teoksessaan jo niin kauas journalismista, että oli keksinyt uuden genren, nonfiktio-romaanin. Yhdysvalloissa romaanimittaiset mutta faktapohjaiset kirjat ovat suositumpia kuin fiktiiviset romaanit. Suomessa nonfiktiota ei ole vieläkään keksitty, joten ajattelin voivani rauhassa antaa uudelle journalismille uuden merkityksen.
Muutama sana kirjan rakenteesta: varsinaisten lukujen väleissä on itsenäisiä osia, jotka asettuvat Uusi journalismi -otsikon alle. Olen valinnut viisi laajaa trendiä, jotka edustavat uuteen journalismiin liittämiäni ajatuksia. Nämä viisi trendiä olleet jo tovin pinnalla kansainvälisessä journalismikeskustelussa, ja uskon niiden kaikkien vaikuttavan merkittävästi journalismin tulevaisuuteen.
Viidestä Uusi journalismi -tekstistä ensimmäisessä ruoditaan periaatteessa ikivanhaa asiaa eli faktantarkistusta. Tämä on käytäntö, joka on aina kuulunut journalismiin olennaisesti, mutta jota on monin paikoin laiminlyöty.
Toisen ja kolmannen luvun välissä puhutaan läpinäkyvyyden merkityksestä journalismille. Kolmannen luvun jälkeen vuoron saa datajournalismi. Neljännen ja viidennen luvun välissä luodaan katsaus siihen, mitä seuraa Wikileaksin jälkeen. Erityisen roolin saa Wikileaksin entinen puhemies Daniel Domscheit-Berg, joka on muiden WL-loikkareiden kanssa perustanut oman vuotosivustonsa Open Leaksin. Viidennen luvun jälkeen haistatetaan pitkät yhä nopeutuvalle tiedonvälitykselle ja pohditaan hitaan journalismin mahdollisuuksia.
