Uusi kirjani Autiopaikoilla on ilmestynyt!

Reilut neljä vuotta sitten aloitettu projekti on viimein valmis: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille on ilmestynyt. Kirjaa saa hyvin varustelluista kirjakaupoista ja suoraan kustantajaltani Teokselta.

Ai mistä se kertoo? Otetaanpa katkelma kirjan johdannosta:

–––

Maailman kaupungistuminen on hyvässä vauhdissa. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo yli kolmekymmentä. Ennusteiden mukaan 66 prosenttia maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä.

Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Monet teollisuudesta eläneet paikkakunnat ovat länsimaissa uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Autiopaikoilla kertoo länsimaissa meneillään olevasta valtavasta yhteiskuntarakenteen muutoksesta. Kirjassa vieraillaan paikoissa, joista ihmiset ovat syystä tai toisesta lähteneet toisaalle, ja katsotaan, miltä näiden autioituvien paikkojen nykytila ja tulevaisuus näyttävät. Hylättyjä paikkoja ei löydy enää vain harvaan asutulta maaseudulta. Urbaanien raunioiden määrä kasvaa koko ajan, kuten vaikkapa konkurssin tehneen Detroitin esimerkki osoittaa. Siirtymä jälkiteolliseen aikaan on monin paikoin tapahtunut, mutta yhteiskunta ei ole pysynyt rakennemuutoksen perässä.

Tämä kirja etsii näkökulmia muun muassa seuraaviin teemoihin: Mitä tulee teollisen ajan jälkeen? Mitä kaupungille tapahtuu hylkäämisen jälkeen? Mitkä alueet ja millaiset paikat autioituvat? Miksi ihmiset lähtevät ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät näihin paikkoihin asumaan ja mistä syistä?

–––

s16-vehkoo-autiopaikoilla-etukansi

Kirjassa on seitsemän lukua, joista kukin kertoo eri kohteen (tai kohteiden) tarinan, mutta katsoo samalla kukin eri näkökulmasta kirjan laajempaa aihetta: jälkiteollista aikaa ja modernien raunioiden kulttuurista merkitystä.

Tutkimusmatkojen kohteita ovat esimerkiksi tyhjenevä kaivoskylä Kainuun korvessa, neuvostoliittolainen aavekaupunki Huippuvuorilla ja jälki­teollisen maailman koelaboratorio Detroit. Matka jatkuu Kalifornian kultakuumeiden – niin menneiden kuin nykyisten – kautta hylättyihin virtuaalimaailmoihin.

Olen perustanut yhdessä kirjan kuvaajan Kimmo Hokkasen kanssa kirjalle oman blogin: autiopaikoilla.fi. Kerromme siellä jatkossa muun muassa siitä, mitä kirjan kohteissa on sittemmin tapahtunut.

Yllättäen kirjan ensimmäisen luvun aihe, autioituva kainuulainen kaivoskylä Otanmäki, nousi otsikoihin koko Suomessa aivan kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntaihin jutun siitä, miten Otanmäellä on pitkä historia pakolaisten majoittajana.

Posted in Journalism, Journalismin tulevaisuus | Tagged , , , , | Leave a comment

This is what #Brexit and #Remain look like from the point of view of a fact-checker

Today marks the day of the British referendum on whether or not to stay in the European Union. I recently wrote to Will Moy, director of the British fact-checking website FullFact, to ask a few questions about misinformation during the debate about #Brexit/#Remain.

JV: Can you name one or two most common misconceptions Britons have about the EU?

Will Moy: Good examples can be found from a survey we did with Ipsos MORI.

The immigration debate is very important to people in the UK, and seeing people estimate that 15% of people in the UK are from elsewhere in the EU was striking. The correct figure is 5%.

JV: When you show a claim to be false, do campaigns / politicians correct themselves or keep on claiming the same thing? Can you give me some example of a claim that keeps being repeated even though it’s been debunked?

Will Moy: The big one is the claim that the UK pays a membership fee of £350 million per week. It’s actually £250 million. You can get a sense of how often this comes up from our twitter feed.

What’s interesting is the claims that used to be made that we don’t hear so much or at all any more. People used to say that 3 million jobs in the UK depend on EU membership. Now they tend to be very careful to say 3 million jobs are linked to exports to the EU, or linked to EU membership, and often clarify that they are not saying ‘depend’. That’s a big change from two years ago around the European Parliamentary elections, are you can see from our past and recent coverage.

JV: In your view, are British citizens informed well enough to make the decision to stay or leave? Is there a lot of misinformation skewing the debate?

Will Moy: There is so much demand for our work from the public and from journalists that it’s clear many people don’t feel they have the information they need. The debate is being skewed by unreliable claims from both sides but it’s been encouraging to see broadcasters standing up to that, and working with us to give people the information they want.

Posted in Democracy, Fact-checking, Faktantarkistus, Uncategorized | Tagged , | Leave a comment

Here is my public key. Send me your secrets.

But only if they are in the interests of the public and journalism, of course!

Fingerprint: 40B1 1F2F F471 4D69 BB3B 3E72 9B80 F250 97D6 9FBD

Public key: Johanna_Vehkoo_pub

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Mistä puhumme, kun puhumme faktantarkistuksesta?

Joudun jatkuvasti puhumaan korvia särkevää fingliskaa. Suomen kielessä ei yksinkertaisesti ole vakiintunutta sanastoa sille, mistä tyypillisesti kirjoitan ja pidän koulutuksia. Suomenkielistä kirjallisuutta – tai käytännön ohjeistuksia – faktantarkistuksesta on niin niukasti, että sanoja joutuu hakemaan englannin kautta.

Heikki Kuutin Todenmukaisen journalismin (2015) oheisjulkaisuna ilmestynyt Varmistusjournalismin työkäytännöt taitaa olla ainoa käytännön oppaaksi tarkoitettu. On tosin vaikea kuvitella varmistusjournalismin vakiintuvan kielenkäyttöön.

Tämä kertoo paljon journalistisesta kulttuuristamme: meillä ei ole ollut tapana opettaa faktantarkistuksen metodeja journalismin opiskelijoille sen kummemmin kuin ohjeistaa ammattitoimittajia toimituksissa.

Kun puhutaan faktantarkistuksesta, mitä todella tarkoitetaan? Tehdään muutama perusjuttu selväksi.

Faktantarkistus. Perinteisimmässä merkityksessään faktantarkistus tarkoittaa yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä 1920-luvulla omaksuttua käytäntöä, jossa jokaisen lehteen menevän jutun tiedot tarkistetaan (mahdollisimman) riippumattomista lähteistä ennen julkaisua. Tämän tekee joku muu kuin toimittaja itse, eikä se tarkoita myöskään editorin työtä. Faktantarkistus oli alkujaan naisten hommaa. 1990-luvulta lähtien amerikkalaislehdet ovat säästäneet näistä osastoista, mutta esimerkiksi viikkolehti New Yorker on edelleen tunnettu äärimmäisen tarkasta liki 20-henkisestä faktantarkistusosastostaan. (Siellä työskentelee myös miehiä, tiedän, koska olen omin silmin nähnyt.)

Euroopassa faktantarkistajien ammattikuntaa ei juuri tapaa. Poikkeus on saksalainen Der Spiegel, jolla on palveluksessaan maailman suurin faktantarkistusosasto.

Suomessa vain Valitut Palat käyttää faktantarkistajia, mikä johtuu amerikkalaisen emolehden käytännöistä. Työtä tekevät usein opiskelijat ja freelancerit.

Politiikan faktantarkistus. Verrattain uusi (verkko)journalismin genre. Sai alkunsa 2000-luvulla Yhdysvalloissa. Genren edelläkävijöitä ovat FactCheck.org, PolitiFact ja Washington Postin FactChecker -palstaa pitävä Glenn Kessler.

Suomessa tätä on kokeillut Suomen Kuvalehti yksien vaalien alla ja sittemmin hieman suuremmassa mittakaavassa Faktabaari kaksien vaalien alla.

Politiikan faktantarkistuksesta on tullut globaali ilmiö. Saitteja on toiminnassa kymmeniä ympäri maailmaa.

Koska Suomessa ei ole pitkiä perinteitä kummastakaan yllä mainitusta, faktantarkistus-sanaa sovelletaan niin politiikkahommiin kuin nettihuhujen alasampumiseen.

Sitten ne, mille ei ole järkeviä suomennoksia:

Fact-checking / verification. Englanniksi käytetään iloisesti sekaisin näitä kahta termiä, kun puhutaan verkossa liikkuvien sisältöjen faktantarkistuksesta. Usein niille ei tehdä kummempaa eroa, mutta periaatteessa fact-checking on julkisuudessa esitetyille väitteille jälkikäteen tehtävää tarkistusta ja verification tarkoittaa tietojen varmentamista ennen kuin niistä tulee uutisia. Lue lisää täältä.

Esimerkiksi sosiaalisen median uutistoimisto Storyful varmentaa sosiaalisesta mediasta löytämiensä kuvien ja videoiden alkuperän ja myy sitten tarkistetun tiedon perinteisen median käyttöön. Tämä on verificationia.

Fact-check taas on sitä, kun samoja kuvia ja videoita jaetaan somessa ja tiedotusvälineissä, ja joku todistaa ne feikeiksi.

Tätä toimintaa taas kutsutaan nimellä debunking. Sillekään ei ole yksiselitteistä suomennosta, mutta käytäntöä voi kutsua vaikka huhujen alasampumiseksi.

Otan mieluusti vastaan ideoita, miten verificationin ja debunkingin voisi vähiten kömpelösti suomentaa.

 

Posted in Uncategorized | Tagged , , | Leave a comment

Extra extra! Mediamarkkinatyöryhmä julkisti raporttinsa

Uutterimmat lukijat muistanevat joukkoistetun lausuntomme ministeri Bernerin nimittämälle medianpelastustyöryhmälle. Tuo Anssi Vanjoen vetämä työryhmä julkisti raporttinsa tänään. Se sisältää sekä mielenkiintoisia ehdotuksia että samaa vanhaa. Otin Storifyyn talteen yhden aiheesta käydyistä Twitter-keskusteluista:

Storify: Mediamarkkinat Suomessa – lisää samaa vanhaa, vähän tilaa uudelle

 

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Onko politiikan faktantarkistus vihdoin lyömässä läpi Suomessa?

Juha Sipilän hallitus on saanut aikaan jotain odottamatonta: yhä useammat uutisvälineet ovat alkaneet julkaista juttuja, joissa perataan hallituksen jäsenten sanomisia ja paljastetaan suoranaisia valheita.

Otetaan esimerkiksi itse pääministeri Sipilän puheet Ylen pääministerin haastattelutunnilla. Ensin luin pettyneenä perusuutisia, joissa siteerattiin Sipilän luvut ja väitteet sellaisinaan, kyseenalaistamatta. Mutta sitten alkoi faktojen tarkistus. Ainakin Talouselämä, Taloussanomat ja Vihreä Lanka julkaisivat juttuja, joissa purettiin pääministerin väitteet Suomen velkaantumisen vauhdista, velan määrästä ja siitä, miten paljon Brysselissä voidaan Suomen talouspäätöksistä määrätä.

Kun Alexander Stubb väitti, että 90 prosenttia virkamiehistä suhtautuu myönteisesti hallintarekisteriuudistukseen, Helsingin Sanomat ei jättänyt asiaa sikseen, niin kuin kenties joskus ennen olisi käynyt.

Kun ministerit jäävät tarpeeksi usein kiinni faktojen ja tutkimustiedon laiminlyönnistä, muunnellusta totuudesta ja valheista, toimittajat heräävät. Tässä on jutun paikka!

Tätä kutsutaan politiikan faktantarkistukseksi, ja se on Yhdysvalloissa syntynyt uudehko verkkojournalismin genre. Esimerkiksi PolitiFactin jutuissa sekä faktantarkistuksen metodit että lähteet ovat hyvin esillä. Tällainen läpinäkyvyys ei olisi ollut mahdollista sen kummemmin sanomalehdissä kuin radiossa tai televisiossa.

PolitiFact sai alkunsa, kun politiikan toimittaja Bill Adair kyllästyi vain siteeraamaan poliitikkoja. Lainaan itseäni (Painokoneet seis, Teos 2011):

”Minulta edellytettiin vain raportointia, ei kyseenalaistamista ja kriittistä ajattelua”, Adair muistelee työtään Washingtonin-reportterina Perugian journalismifestivaaleilla Italiassa.

”Amerikkalainen journalismi vain välittää informaatiota ja odottaa kansalaisten tekevän omat päätelmänsä.”

Adairin mielestä poliitikkojen väitteiden uskollinen toistaminen ei enää riittänyt. Kansalaiset luottivat median sanaan, mutta median sana oli sama kuin poliitikon sana.

”Me olimme pettäneet kansalaiset. Meistä oli tullut liian pelokkaita, emme uskaltaneet haastaa poliitikkojen puheita.”

Arkuuden syynä oli objektiivisena journalismina tunnettu uskonkappale, jolla on Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Toimittajat pelkäävät, että heitä syytetään puolueellisuudesta ja tasapuolisuuden unohtamisesta, jos he kirjoittavat kriittisesti poliitikoista.

”Tästä syystä he ajattelevat, että riittää, kunhan tuomme jutussa esille sekä demokraattien että republikaanien kannan. Se on turvallista.”

Politiikan faktantarkistuksen kolme tärkeintä tekijää Yhdysvalloissa ovat PolitiFact, FactCheck.org ja Washington Post -lehden FactChecker-kolumni. PolitiFact on lähtöisin yhden sanomalehden sisältä, mutta toimii jo useassa osavaltiossa. FactCheck.org puolestaan on Pennsylvanian yliopiston suojissa toimiva voittoa tavoittelematon projekti.

Sittemmin (politiikan) faktantarkistuksesta on tullut journalismissa kansainvälinen trendi: saitteja on jo kymmeniä ympäri maailmaa.

Suomessa Faktabaari on ottanut mallia Yhdysvalloista ja tehnyt kaksien vaalien alla tarkistuksia, joissa se on käyttänyt asteikkoa oikein/väärin tai 50/50. Faktabaarilla ei ole pysyvää rahoitusta, joten se ei voi katsoa hallituksen väittämien perään. Onneksi siis muut ovat aktivoituneet.

Mutta johtuuko politiikan faktantarkistuksen nousu siitä, poliitikot ovat alkaneet valehdella enemmän, vai siitä, että toimittajat ovat alkaneet suhtautua puheisiin kriittisemmin? Valehdeltiinko ennen samaan tapaan, mutta se jäi huomaamatta? Vai onko Suomessa voinut ennen luottaa paremmin siihen, että politiikoilla ja virkamiehillä on faktat hallussa, eikä tarvetta sumuttaa kansalaisia?

Kirjoitan ensi kevään aikana pitkän tekstin politiikan faktantarkistuksesta. Se perustuu Washingtonissa hiljattain tekemiini haastatteluihin, mutta myös Suomen tilanteeseen. Vastaanotan siis mielelläni hyviä vinkkejä liittyen yllä oleviin kysymyksiin, ja myös linkkejä politiikkojen puheita kyseenalaistaviin juttuihin.

Lopuksi vielä yksi kysymys. Tutkimusten mukaan virheelliset väittämät saavat verkossa helposti enemmän huomiota kuin niitä seuraavat tarkistukset ja oikaisut. Saisivatko faktantarkistusjutut enemmän huomiota, jos niissä olisi jonkinlainen fact check -leima? Leimaa tosin olisi syytä käyttää vasta, kun metodologia on kunnossa.

Posted in Suomi Finland Perkele | Tagged , , | 2 Comments

Miksi ihmiset uskovat some-huhuihin?

“MV-lehti” eli entinen Mitä Vittua?!?! -julkaisu oli taas asialla, kun sosiaalisessa mediassa levisi varma tieto Kajaanissa tapahtuneesta pahoinpitelystä. Sittemmin on selvinnyt, että kajaanilaismies oli mielikuvitellut neljä ulkomaalaista kimppuunsa. (Poliisin mukaan mitään ei tapahtunut ja tutkinta on näin ollen lopetettu.) Fantasiansa kullakin.

Kuten Saku Timonen blogissaan huomauttaa, MV:n juttua jakoi kuitenkin eteenpäin yli 3 000 ihmistä, jotka ilmeisesti eivät joko tiedä tai välitä siitä, että MV:lla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa. Se ei yksinkertaisesti välitä faktoista, vaan julkaisee mitä tahansa, mikä tukee sen ulkomaalaisvastaista agendaa.

Mikä sitten saa ihmiset uskomaan MV:n valheisiin? Luin taannoin liki kaiken löytämäni tutkimuskirjallisuuden aiheesta ja kirjoitin sen pohjalta tiivistyksen Ylelle. Lainataanpa tässä hieman tuota Valheenpaljastaja-tekstiäni:

1. Lähteiden valikoiminen

Ihmiset hakeutuvat sellaisen tiedon pariin, joka vahvistaa heidän maailmankuvaansa ja välttävät tietoa, joka sotii heidän uskomuksiaan vastaan. Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi.
Nyhanin ja Reiflerin tutkimus osoittaa, että poliittisesti valveutuneimmilla ihmisillä on vähiten politiikkaan liittyviä harhaluuloja. Silti he tapaavat lukea uutisia ja mielipidetekstejä, jotka ovat omiaan vahvistamaan heidän jo omaksumiaan poliittisia käsityksiä. Tämä on usein tiedostamatonta.
Ilmiö korostuu niin sanotussa filtterikuplassa, eli samanmielisten muodostamassa sosiaalisen median verkostossa, jonne erilaiset näkemykset eksyvät harvoin.

2. Mielipide vaikuttaa faktojen omaksumiseen

Ihmiset ovat erittäin puolueellisia asioissa, jotka ovat heille tärkeitä. Ihmiset tapaavat arvioida uutta informaatiota oman arvomaailmansa mukaan. Jos tieto ei sovi ihmisen ennakkokäsityksiin, hän saattaa alkaa sovitella ja järkeillä asiaa uudelleen niin, että uskomukset säilyvät ennallaan uudesta tiedosta huolimatta. Tällöin ihminen myös alkaa aktiivisesti etsiä omiin mielipiteisiinsä sopivia asiantuntijoita ja tietolähteitä.

Vääristeltyyn tietoon on helpompi uskoa, kun asiaan liittyy voimakkaita mielipiteitä. Rokotusvastainen ihminen ei hevin ala uskoa, että rokotukset eivät aiheuta autismia, vaikka hänelle näyttäisi kaikki tieteelliset todisteet aiheesta. Ilmastonmuutoksen kieltäjät uskovat vakaasti, että alan tutkijoiden valtava enemmistö on väärässä.

3. Takaisku-efekti

Kun ihmisen syvimpiä uskomuksia haastetaan, tämä usein vahvistaa näitä uskomuksia. Tästä syystä faktantarkistus ja huhujen alasampuminen on usein vaikeaa.

Takaisku-efekti saattaa syntyä, jos väärää väitettä yritetään kumota kieltämällä se, esimerkiksi sanomalla “Martti ei ole rikollinen”. Hetken kuluttua kuulija muistaa vain lauseen ytimen, “Martti” ja “rikollinen”. Voi siis olla tehokkaampaa sanoa, että “Obama on kristitty” kuin “Obama ei ole muslimi”.

4. Todellisuuden illuusio

Tutut hokemat alkavat vaikuttaa tosilta, kun niitä kuulee tarpeeksi usein. Varo toistoa. Kun tiedotusvälineet toistavat poliitikkojen väitteitä ja iskulauseita kyseenalaistamatta niiden todenperäisyyttä, ne alkavat ajan myötä vaikuttaa tosilta.

Meistä kukaan tuskin on immuuni näille mekanismeille, joten jokaisen on hyvä ainakin tiedostaa niiden olemassaolo. Jos olet lisäksi kiinnostunut myös siitä, voiko puolensa valinneisiin ihmisiin edes yrittää vaikuttaa faktatiedolla, lue tämä.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , | Leave a comment

Avoin kirje Anssi Vanjoen medianpelastustyöryhmälle

Tausta: “Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner asetti 3.8.2015 työryhmän arvioimaan kotimaisten mediamarkkinoiden toimintaedellytyksiä, esteitä ja kilpailuasemia. Työryhmä pitää tärkeänä kuulla alan toimijoita mahdollisimman laajasti ja päätti ensimmäisessä kokouksessaan pyytää sidosryhmiltä näkemyksiä siitä, mitä toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta media-alan toimijat voisivat kukoistaa ja maassamme olisi dynaaminen mediamarkkina, joka voisi toimia ponnahduslautana kansainväliseen liiketoimintaan.”

Joukkoistin tämän tehtävän tuntemilleni media-alan kirkkaimmille ajattelijoille. Osa heistä jopa ehti ottaa osaa pohdintaan. Alla kuuden hengen työryhmämme ajatuksia, joista toivomme olevan Anssi Vanjoen vetämälle työryhmälle hyötyä. Allekirjoittaneet ovat pitkään median ja journalismin parissa toimineita. Valtaosalla on kokemusta myös startupeista.

Ehdotuksia ja huomioita Vanjoen työryhmälle:

  1. Pitää tietää, milloin puhutaan mediasta, milloin journalismista. Journalismi tuottaa yhteiskunnasta tietoa kansalaisille ja on näin osa demokratian perustaa. Media on laajempi systeemi, jossa journalismi operoi, mutta siihen kuuluu myös yritysviestintää ja muuta, jonka pelastaminen ei ole keskeistä demokratian kannalta.
  1. Valtiollisia tukia suunnatessa tulisi ottaa huomioon, että tuetaan journalismia ja aidosti sitä edistäviä innovaatioita, eikä yrityksiä, joiden liiketoiminta-alueena on media. Jos mediayhtiöitä tuetaan, tuki olisi suunnattava niille yhtiöille, jotka ovat aidosti vaikeuksissa tai vaihtoehtoisesti panostavat vahvasti kehitykseen. Jos mediayrityksen liikevoittoprosentti on 23, on syytä epäillä, että omistajat keskittyvät kehitystyön sijaan kotiuttamaan voittojaan.
  1. Koska media-alan ongelma on myös työllisyysongelma, tukitoimia pitäisi ohjata niin, että ne lisäävät työllisyyttä, eivät mediayhtiöiden voittoa.
  1. Kansainvälisillä markkinoilla uusia työpaikkoja ja kasvavia mediayrityksiä on onnistuttu luomaan sisällöillä, jotka ovat vahvasti erikoistuneita ja joita julkaistaan vain verkossa. Näistä menestystarinoista koottu “best practices” olisi hyvä pohja myös kotimaisen tuen ohjaamiseen.
  1. Epätyypilliset eli ei-vakituiset työsuhteet ovat tulleet jäädäkseen. Kun näiden työntekijöiden asemaa parannetaan, parannetaan myös media-alan markkinoiden dynamiikkaa.
  1. Kilpailutilannetta kartoitettaessa olisi Suomea hyvä verrata länsimaihin, joissa ei ole vahvaa yleisradioyhtiötä. Näin saadaan todenmukaisempi kuva siitä, onko yleisradioyhtiön toiminta aidosti niin vahva uhka yksityisomisteiselle medialle kuin annetaan ymmärtää.
  1. Yksi suurimmista uhkista on paikallisjournalismin vääjäämätön kuolema. Tätä aletaan pian nähdä laajemmassa mittakaavassa. Esimerkiksi Alma Media suunnittelee mittavia irtisanomisia ja ilmestymispäivien vähentämistä. Lehtikuolemien myötä esimerkiksi paikallispolitiikan seuranta katoaa suurten asutuskeskusten ulkopuolelta. Paikallisjournalismiin keskittyvät innovaatiot tulisi ottaa painopisteeksi, mutta on myös syytä miettiä erilaisia voittoa tavoittelemattoman paikallisjournalismin muotoja ja tapoja tukea sellaista.
  1. Monissa muissa maissa, etenkin Yhdysvalloissa, on syntynyt korkeatasoisia, riippumattomia tutkivan journalismin toimituksia. Ne toimivat tyypillisesti perinteisten mediatalojen ulkopuolella ja ovat voittoa tavoittelemattomia. Tällaista pitäisi pyrkiä synnyttämään Suomessakin.
  1. Innovaatio- ja kehittämistukea pitäisi entistä enemmän suunnata nuorille startup-yrityksille, jotka haluavat kehittää journalismia ja esimerkiksi sen ansaintamalleja tai jakelumuotoja. Pelkästään teknologisiin innovaatioihin keskittyneille firmoille on olemassa monenlaisia tukia, mutta journalistisen sisällön tukeminen kiinnostaa yhtä vähän kiihdyttämöitä kuin enkelisijoittajia. Kuitenkin juuri sen säilyminen myös digitaalisessa ympäristössä on toimivan demokratian elinehto.
  1. Median innovaatiotuki tulisi irrottaa Tekesin jäykistä säännöistä, jotta sitä voitaisiin paremmin suunnata uusille, pienille startupeille, joista todelliset innovaatiot usein lähtevät.
  1. Kansainvälisesti skaalautuvien innovaatioiden kehittämistä ei ehkä kannata odottaa suurilta kotimaisilta mediayhtiöiltä. Se ei kuulu niiden ydinosaamiseen. Median innovaatiotuen kansainvälisyysvaatimus todennäköisesti estää kotimaisia innovaatioita syntymästä.
  1. Entä jos valtio perustaisi media-alan kiihdyttämön? Mallia voisi ottaa vaikkapa Y Combinatorista ja erityisesti mediaan keskittyneestä Matter VC:sta, jota myös julkinen media on mukana rahoittamassa.

Allekirjoittaneet:

Johanna Vehkoo, perustaja, Long Play & Hacks/Hackers Helsinki

Kari Haakana, palvelupäällikkö, Yle Areena

Olli Sulopuisto, freetoimittaja

Mikko Koskinen, perustaja, Scoopinion & Beatroot

Pekka Pekkala, freelancer-kirjoittaja

Juha Honkonen, päätoimittaja, Vihreä Lanka & perustaja, Readom

Posted in Journalismin tulevaisuus | Tagged , | Leave a comment

“If your mother says she loves you, get a second source”

When I tell people that I’m here in D.C. to do research about fact-checking in journalism, many find it surprising. Do you have to come to America to do that? Do Finnish news organizations not do fact-checking? 

Sure, most Finnish reporters think they check their facts, but it’s not that simple. Fact-checking involves a set of skills and a certain mindset which are not a part of Finnish journalism in general.

There is a notable cultural difference between Finnish and American newsrooms and journalism education. American journalists (in quality media, I have to add) have a very different approach and attitude to fact-checking, because it’s something that was emphasized during both their studies and their training at work.

“If your mother says she loves you, get a second source” is the age-old slogan of American journalism education. It’s had so much use that it’s become a bit of a cliché.

In the U.S., fact-checking is also a job in itself, different to the assignment of the reporter. The fact-checker attempts to verify every single bit of information in the reporter’s piece, using the author’s notes, reference libraries, and experts, among other more inventive methods.

Young Americans.

Young Americans.

Many magazines used to have checking departments, employing either young women (in the early days, checking was considered a woman’s job) or, later, aspiring writers who want to hone their skills in journalism. Working as a fact-checker is a great way to learn about accuracy, balance, and credible sources.

The New Yorker magazine, with a 17-strong checking department, is still the bastion of this practice, whereas many others, like Time and Newsweek, have shut down their checking departments to save money.

In Europe, checking departments are extremely rare. In fact, I only know of one: the German weekly Der Spiegel runs the world’s biggest fact-checking department with around 80 employees.

In Finland, fact-checking is something that is mostly taken for granted. It hasn’t generated much discussion over the years. I was not offered any courses on fact-checking whilst studying journalism at university, nor were specific fact-checking procedures ever mentioned in any of the newspapers I’ve worked for.

During the last year or so, however, the topic has received more attention, mainly thanks to Finland’s first political fact-checking website, Faktabaari. The nonprofit has been checking politicians’ claims during both European and Finnish parliamentary elections.

As a Visiting Scholar at the Woodrow Wilson Center, I’ve been looking into different strands of fact-checking in journalism: 1) magazine fact-checking, 2) the rise of political fact-checking (also a product of the U.S., with PolitiFact and FactCheck.org leading the way), 3) verification of online content on the social web, and 4) how far could algorithms go in fact-checking.

I’ve been teaching workshops on digital fact-checking and verification skills for some years now, and spending four months deepening my knowledge will allow me to import more of the American know-how on this topic to Finland.

I think these are essential skills that journalists everywhere need to learn in order to regain credibility in a time when anyone can become a publisher.

This post was commissioned by and first published in the Finnish Embassy newsletter and website.

Posted in Uncategorized | Tagged , | Leave a comment

What Experts Have to Say about the Rise of Political Fact-Checking

Listen to almost two hours of captivating discussion about political fact-checking! No, really. It’s only one hour and 50 minutes, including the audience Q&A, and I promise you it was a very good discussion – these people are top experts in the subject.

This is the audio recording of the panel discussion I hosted at the Wilson Center on 15th of April, 2015.

The panelists at ‘Who’s Afraid of the Fact-Checker’ were:

Angie Drobnic Holan – editor of PolitiFact. (Apart from the great work of PolitiFact, Angie also knows a lot about fact-checking as an emerging global movement. She works with PolitiFact founder Bill Adair, who keeps track of new fact-checking websites at Duke University.)

Glenn Kessler – the Fact Checker at the Washington Post. (Glenn publishes a fact check every day online and once a week in print. He is famous for giving Pinocchios to liars.)

Jane Elizabeth – Senior research project manager of the Fact-Checking Project at the American Press Institute. (Soon after this discussion, the API started publishing research papers on political fact-checking. Check them out.)

Mark Stencel – journalist, researcher. (Mark wrote a paper for the API about the ‘weaponization of fact-checking’. You should also read his piece on Politico.)

Photos of the panel were taken by the Wilson Center’s Global Europe Program’s invaluable Emily Buss.

Posted in Uncategorized | Tagged , | Leave a comment