Hitaan journalismin etujoukot matelevat markkinapaikalle

Hitaan journalismin erikoisjulkaisun lanseeraaminen on kuulkaa hektistä puuhaa. Ei ehdi edes blogia päivittää. Joku saattaa olla lukenut lehdestä tai huomannut telkkarista, että 16. tammikuuta julkaisemme Long Playn ensimmäisen jutun. Long Play on kahdeksan toimittajan kollektiivi, jossa itse olen päätoimittaja.

Näistä lisää sitten, kun meidän hitaiden kiireet hellittävät. Nyt tyydyn julkaisemaan LP:n kunniaksi tekstin kirjastani Painokoneet seis!, jossa tuli hehkutettua hidasta journalismia ennen kuin LP oli edes pilke keksijöidensä silmäkulmassa.

—-

UUSI JOURNALISMI, OSA VIISI: HIDAS JOURNALISMI

”Kolme kuukautta sitten saamamme tiedon mukaan…”

Helmikuussa 2011 ostin yli vuoden vanhan sanomalehden ja maksoin siitä 18,99 puntaa. Tiistaina 8. joulukuuta 2009 ilmestynyt San Francisco Panorama oli näyttävästi esillä Oxfordin Waterstone’s-kirjakaupassa. Ilmestymispäivänä sitä myytiin San Franciscon kaduilla viiden dollarin hintaan, myöhemmin useissa eri maissa paljon kalliimmalla.

San Francisco Panorama oli kertajulkaisu, jonka tarkoituksena oli osoittaa printin kauneus, kestävyys ja kerronnan voima. Sen takana on maailman kiinnostavin kustannustalo, kirjailija Dave Eggersin perustama McSweeney’s. Lehti on samalla McSweeney’s Quarterly Concernin numero 33. Quarterly Concernia voisi kuvailla neljä kertaa vuodessa ilmestyväksi kirjallisuuspaketiksi. Yksi numero näyttää kasalta kirjepostia, toinen on laatikonmuotoinen ihmisen pää ja kolmas ilmestyi osittain islanniksi. Pakettiin kuuluu vaihtelevasti novelleja, esseitä, runoutta, sarjakuvaa – mitä milloinkin. Yhteisiä nimittäjiä ovat kiinnostavuus, yllättävyys, designin kauneus ja kestävyys. Dave Eggers uskoo, että näitä arvoja seuraamalla printtijournalismikin voi elää ja kukoistaa.

”Uskomme vastoin yleistä käsitystä, että verkko ja sanomalehti voivat elää yhdessä, mutta niiden pitää tarjota selkeästi erilaisia kokemuksia”, Eggers sanoi sanomalehti San Francisco Chroniclen haastattelussa.

Eggers ei toki kuvittele, että tavallinen päivälehti voisi kaikessa ottaa Panoramasta mallia. Panoraman tekeminen kesti puoli vuotta ja siihen myi mainoksia yksi puolipäiväinen työntekijä. Sen painojäljen ja paperin laatu on selvästi maksanut enemmän kuin tavanomaisen sanomalehden.

Siinä mielessä Panorama ei juurikaan eroa maailman laadukkaista sanomalehdistä, että se on broadsheet-kokoinen ja sisältää uutisia, urheilua, kulttuuria ja ruokajuttuja. Oudompaa on, että sen välissä on aikakauslehti ja 96-sivuinen kirjallisuusliite. Sarjakuvia on 16 sivua, tekijöinä alan huiput, kuten Art Spiegelman, Daniel Clowes ja Chris Ware. Stephen King kirjoittaa kriittistä urheilujournalismia baseballin korruptoituneesta maailmasta.

320-sivuisen lukupaketin kansijuttu on paikallista tutkivaa journalismia, jossa Pulitzer-palkittu toimittaja Bob Porterfield ottaa selvää uuden sillan hurjista kustannuksista. Tässä McSweeney’s teki yhteistyötä SF Public Pressin, voittoa tavoittelemattoman tutkivan verkkosivuston kanssa.

Eggers teki kyselyn kustantamonsa nuorille harjoittelijoille. Selvisi, että he ostavat aikakauslehtiä, kuten New Yorkeria ja Mother Jonesia, mutta eivät sanomalehtiä. ”Mitä jos heille tarjoaisi samantyyppistä syvyyttä, analyysiä ja kirjallista arvoa kuin aikakauslehdillä on? Kun ihmiset istuvat alas lukemaan, he haluavat kokemuksen. Jos yllätät ja ilahdutat heidät joka sivulla, saat heidät omaksesi”, Eggers totesi LA Timesille.

”Emme teeskentele, että meillä olisi mitään ratkaisuja. Me vain kysymme kysymyksiä. Me myönnämme, kuinka vähän tiedämme. Yritämme tehdä luksusta printissä ja kenties muistuttaa ihmisille, mitä kaikkea printti voi tehdä.”

McSweeneyn sanomalehti, kuten sen muutkin julkaisut, sisältää huoliteltua, oivaltavaa tekstiä upeassa ja hyvin suunnitellussa pakkauksessa. Eggers uskoo, että ”jos teet jotakin kaunista, ihmiset haluavat säilyttää sen”.

McSweeney’s ei välitä painotuotteiden rajoitteista, vaan on kiinnostunut niiden mahdollisuuksista. Perinteisten lehtimiesten mielestä Panorama epäilemättä menee äärimmäisyyksiin, mutta se toimii kiistatta esimerkkinä yhdestä journalismin trendistä. Sen tarkoitus on toisaalta osoittaa arvostusta vanhalle julkaisumuodolle, toisaalta herättää keskustelua tulevasta.

Hitaasta journalismista on puhuttu toiveikkaasti vuosikaudet, Suomessakin, mutta sitä ei ole juurikaan saatu aikaan. Syyt ovat ne vanhat tutut: tuotantotaloudelliset. Ei ole aikaa, ei resursseja. Mutta ennen kaikkea kyse on siitä, ettei ole tahtoa eikä näkemystä.

Tähän näyttäisi tulevan pikkuhiljaa muutos. Nuoren polven journalistien visioita pilkahtelee esiin enimmäkseen verkossa, sillä hidas journalismi elää digitaalisessa ympäristössä pitempään kuin paperilla. Eikä sillä ole verkossa edes rajoitteita tilan ja merkkimäärän suhteen.

Verkkoon nousseita voittoa tavoittelemattomia julkaisuja voi usein pitää hitaan journalismin lipunkantajina. Paikallisiin asioihin tai tutkivaan journalismiin keskittyneillä verkkojulkaisuilla ei ole päivittäisiä deadline-paineita tai painoaikatauluja. Esimerkiksi tutkiva sivusto ProPublica tai verkkojulkaisuksi jo vuonna 1996 perustettu Slate tarjoavat sopivan pitkään muhinutta laatujournalismia. Lukulaitteet ovat niin ikään oivallisia hitaan journalismin alustoja. Muutama yhdysvaltalainen aikakauslehti on lähtenyt mukaan Amazonin Kindle Singles -kokeiluun, jossa yksittäisiä pitkiä juttuja tai tarinoita myydään parin dollarin hintaan. Yhdestä jutusta voi parhaimmillaan saada koko lehden hinnan.

Slow food -liikkeen ja downshiftaamisen, eli elämäntyylin hidastamisen, jatkoksi on nousemassa uusi hitaan journalismin liike. Se vastustaa pikaruokajournalismia, joka kierrättää uutistoimistojuttuja ja PR-materiaalia. McDonald’s-journalismi lentää roskakoriin bussimatkan jälkeen. Hidas journalismi saa kunniapaikan kirjahyllyssä.

”Last to breaking news”

Kustantaja Rob Orchardin toimistohuone on kapea, mutta korkea ja pitkulainen. Vähän kuin vanhat piianhuoneet kivitalojen vanhoissa porvarisasunnoissa, joita nykyään vuokrataan kommuuneiksi. Rob pujahtaa käytävän perälle hämmentämään minulle kupillisen pikakahvia. Olemme Time Out -lehden massiivisessa toimistotalossa Lontoon Tottenham Court Roadilla. Rob tekee toki töitä Time Outille (hän vetää lehden Kroatia-osastoa), mutta hänen toimistossaan juonitaan muita, journalistisesti merkittävämpiä juonia kuin tapahtumatietoihin perustuvan Time Outin palavereissa.

Tutkin seinille teipattuja sivukarttoja. Niistä paljastuvat Delayed Gratification -lehden toisen numeron suunnitelmat sivujakoineen. Sivukartat poikkeavat kaikista aiemmin näkemistäni. Niissä on pelkästään vanhoja uutisia.

Delayed Gratification (suomeksi Pitkitetty nautinto) on Robin ja päätoimittaja Marcus Webbin perustaman Slow Journalism Companyn julkaisema uusi aikakauslehti. Rob ja Marcus tapasivat toisensa Time Outin hommissa Dubaissa vuonna 2002. Idea hitaan journalismin lehdestä syntyi Dubaissa, jossa molemmat viettivät useita vuosia. Nyt kolmikymppiset miehet ovat palanneet Lontooseen ja toteuttaneet unelmansa.

Neljä kertaa vuodessa ilmestyvän Delayed Gratificationin toiminta-ajatus on monella tapaa erikoinen.

Se palaa ajassa taaksepäin lehden ilmestymisvälin eli kolmen kuukauden verran ja kertoo, mitä muiden sittemmin pudottamissa uutisaiheissa on myöhemmin tapahtunut. Uutismedian keskittymiskyky on tunnetusti kaksivuotiaan tasoa – se herpaantuu nopeasti, ja media siirtyy uusiin aiheisiin. Tätä se perustelee yleisön kiinnostuksen lopahtamisella. Joskus uutisjutun jälkiseuraamukset voivat olla hurjan mielenkiintoisia, mutta yleisö ei saa koskaan niitä tietää, sillä toimittajat ovat parveilleet muualle. Tätä varten tarvitaan hidasta journalismia. Lehden tunnuslause ”Last to breaking news” tarkoittaa lähinnä, että Delayed Gratification tulee paikalle vasta, kun muut ovat jo poistuneet.

Delayed Gratificationin ensimmäinen numero kertoo muun muassa Wikileaksia kyberhyökkäyksin puolustaneesta Anonymous-ryhmästä, Irlannin talouskriisistä ja Liu Xiaobon Nobel-palkinnon seuraamuksista. Lehti kurkistaa myös kolmen vuoden taakse ja selvittää, mitä sittemmin tapahtui miehelle, jonka luultiin kuolleen kanoottionnettomuudessa.

”Me yritämme löytää vanhoihin uutisiin erilaisen näkökulman, keskittyä johonkin, mitä muut eivät ole nähneet. Me voimme pyytää ihmisiä katsomaan taaksepäin ja arvioimaan toimintaansa uudestaan. Siitä tulee mielenkiintoisia tuloksia”, Rob sanoo.

Jos on pokkaa julkaista vain neljä numeroa vuodessa ja pyytää kustakin 12 puntaa kappalehintaa, täytyy antaa lukijalle enemmän kuin tarpeeksi vastinetta. ”Joka numeron täytyy pursuilla ideoita”, Rob sanoo. ”Kokeilemme esimerkiksi sarjakuvaa journalistisessa tarinankerronnassa ja olemme innoissamme infografiikasta. Meillä on almanakka-osat, joista voi käydä läpi kolmen kuukauden tärkeimmät, kiinnostavimmat ja oudoimmat tapahtumat graafisesti.”

Mukana on toki myös pitkiä juttuja, kuten reportaasi äärioikeistolaisen English Defence Leaguen juutalaisjaostosta. (Ällistyttävää kyllä, mutta EDL:llä on myös homo-, kommunisti-, sikhi- ja pakistanilaiskristittyjen jaostot.)

Delayed Gratification poikkeaa muista paitsi sisällöltään, myös bisnesmalliltaan. Lehdessä ei ole yhtä ainutta mainosta, vaikka se on painettu kalliille paperille laadukkaassa kirjapainossa. Raha tulee ainoastaan tilauksista ja irtonumeromyynnistä. Jälkimmäinen on pientä, sillä kolmen kuukauden välein ilmestyvää lehteä ei ole Robin mukaan järkevää myydä lehtipisteissä. Niissä se hukkuisi viikko- ja kuukausilehtien sekaan. Toistaiseksi lehteä saa irtonumerona lähinnä Lontoon Magma-kirjakaupoista ja Rough Trade -levykaupoista.

”Emme me sulje mainosmyyntiä kokonaan pois, mutta haluamme nähdä, onko tällainen malli mahdollinen”, Rob sanoo, eikä näytä tippaakaan huolestuneelta. Tähän mennessä lehden rahoitus on tullut Robin ja Marcuksen omista säästöistä. He ovat laskeneet, että 3 000 tilaajaa riittäisi pitämään lehden pinnalla ilman mainostuloja. Nyt, ensimmäisen ja toisen numeron välissä, lehti hipoo tuhannen tilaajan rajaa.

”Voi olla, että tulee takkiin, mutta ollaanpahan ainakin yritetty!”

Rob moittii brittiläisten sanomalehtien tasoa. Erityisesti hän ihmettelee The Independentin uutta sisarlehteä, nimeltään minimalistisesti i, joka koostuu Indyn uutisista pikku paloiksi saksittuina. 20 penniä maksavasta lehdestä saa pintapuolisen käsityksen päivän uutisista, ja sen ehtii lukea metromatkalla.

”En tajua sitä. Minusta siinä ei ole yhtään mitään”, hän sanoo. Rob on kuten muut ikäisensä: hän saa perusuutisensa internetistä, johon hän on liimattuna koko päivän. Hän ei ymmärrä, miksi samoja asioita pitäisi lukea myöhemmin paperista. Lehtien pitäisi tarjota analyysiä ja uutisten taustoja, jotta kolmikymppisillä ja nuoremmilla nettinatiiveilla olisi hyvä syy ostaa printtilehtiä.

”Me menemme täysin vastakkaiseen suuntaan kuin sanomalehdet, emme kohti pienintä yhteistä nimittäjää. Teemme hyveitä perspektiivistä ja jälkiviisaudesta.”

Rob tietää, että Britanniassa lehtialalla vallitsee paniikki, kun levikit ja ilmoitustulot jatkavat tasaista laskuaan. ”Sitten aletaan leikata ja menetetään asiantuntemus; se, mikä teki lehdestä erityisen. Minusta juttujen pituudet pitäisi tuplata ja kirjoittaa hurjan fiksuja juttuja. Mutta tätä ajatusta on vaikea myydä lehtien johtoportaille. Siksi uskon, että moni sanomalehti vielä kuolee. Se on traagista, mutta toivottavasti heiluri vielä heilahtaa takaisin laatujournalismin puolelle.”

About Johanna Vehkoo

Journo, speaker, fact-checker. Formerly Visiting Scholar at Wilson Center, Washington DC, and Fellow at the Reuters Institute for the Study of Journalism, Oxford University. Wrote a book about the future of quality journalism. Founder of award-winning startup Long Play. Blogs in both Finnish and English.
This entry was posted in Journalism, Painokoneet seis! and tagged , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s