Kulttuuritoimittaja: mene nettiin, löydä lukija!

Rakkaat journalismin ystävät! En ehtinyt heti kärkijoukkoihin kommentoimaan kritiikin ja kulttuurijournalismin ongelmia, joten pääsen nyt helpommalla, kun suosittelen näitä:

  • Pekka Pekkala tiivisti Facebookissa julkisessa päivityksessään sen, miksi sisällön monistaminen ei ole lehdistölle kaupallisesti järkevä strategia.
  • Olli Sulopuisto puolestaan kertoi, miksi freen ei kannata tehdä työtään halvalla, vaan mieluummin ilmaiseksi.
  • Tommi Melender kirjoitti siitä, mikä sanomalehden kulttuurisivujen tehtävä on ollut ja miksi on surullista, jos se katoaa.
  • Esa Mäkisen blogaukseen haluaisin sanoa vielä yhden asian:

Niin kutsuttu median murros on tosiaan tosiasia, mutta missään ei ole osoitettu, että juuri yt-neuvotteluiden, heikentyneiden palkkioiden, huonojen avustajasopimusten ja omaperäisestä sisällöstä karsimisen tie ratkaisee journalismin rikkoutuneen bisnesmallin ongelmista yhtäkään. Moni esimerkki sen sijaan todistaa, että liian syvään leikkaamalla saa bisneksensä tehokkaasti hengiltä. Pelottavan monen mediatalon nykyinen strategia näyttää perustuvan siihen, että voittoprosentit saadaan pysymään sen verran korkeina, etteivät omistajat myy osakkeitaan. Tämä on ymmärrettävää logiikkaa, mutta se ei ole sanomalehdistöä ja sen journalismia turvaava tulevaisuusstrategia. Se on sadonkorjuuta, jossa kuolevasta bisneksestä puristetaan viimeiset mehut. Toivoisin lehtitalojen ottavan oppia muiden maiden virheistä ja kääntävän kurssiaan ennen kuin se on myöhäistä.

  • Keskustelun aloittaneelle Otso Kantokorvelle haluan sanoa, että arvostan hänen työtään. Minusta on surullista, ettei hänen tasoisensa asiantuntija voi elättää itseään lehtityöllä.

Mutta koska nykyään olen positiivisen ajattelun airut, yritän nyt tarjota kulttuurijournalismin ja kritiikin dilemmaan paria (osa)ratkaisua. Toivon molempien toteutuvan jossakin muodossa.

1) Suomen parhaat kriitikot ja kulttuurijournalistit: perustakaa oma kollektiivi ja alkakaa julkaista Suomen parasta kulttuurijournalismia verkossa. Analysoikaa, mikä kulttuurikirjoittamisessa on pielessä. Miettikää, miten sitä voisi tehdä paremmin. Alkakaa tehdä sitä paremmin kuin kukaan muu.

Verkossa ainoastaan ainutlaatuinen, omaperäinen sisältö on sitä, jolla on lisäarvoa. Tällä kapitalisti tarkoittaa, että voitte tienata sillä rahaa. Kenties se ei ole kultakaivos, mutta mitä voitte hävitä? Jos Long Playlta kysytään, niin lähinnä aikaa. LP:n toteuttamiseen meni vuosi, ja edelleen se vie suuren siivun kahdeksan ihmisen elämästä. Vaikka LP kaatuisi huomenna, kukaan meistä tuskin katuisi, että omisti sille aikaansa.

Ehdotan, että kokeilette alkuun vaikkapa omantunnon maksuja – kuten Radiohead, joka pyysi faneja maksamaan levystä haluamansa summan. Tai kuukausitilausmaksuja, ihan mikä teidän malliinne sattuu sopimaan. Varastakaa idea Hollannista: siellä erikoistuneet free-toimittajat ovat perustaneet palvelun, jossa lukija voi tilata yksittäisen journalistin jutut alle kahden euron kuukausihintaan. Ideaan tietysti kuuluu, että kirjoittajalla on vahva brändi, ja kriitikoillahan niitä on perinteisesti ollut – ajatelkaa Heikinheimoa, Kajavaa, Ylästä, Maskulaa tai Kantokorpea. Tamperelaiset, ajatelkaa Maila-Katriina Tuomista. (No okei, kulttuurisivujen kurimus ei ole auttanut nuorten kriitikoiden brändinrakennusta, mutta hei, kyllä te löydätte yleisönne verkossa, jos olette tosi hyviä.)

2) Jos ja kun kulttuurikritiikki on uhanalainen laji, eikö sen vaaliminen ja kehittäminen voisi kuulua julkisen palvelun tehtäviin? Ylen palvelupäällikkö Kari Haakana kysyi tänään Twitterissä, pitäisikö Ylen alkaa julkaista kritiikkejä. No mikä jottei! Varoitan nyt Yleisradiota ja sen kulttuuritoimitusta, jota me freelancerit alamme pommittaa kritiikkitarjouksillamme.

Image

Epilogi (jonka kiireisimmät lukijat voivat huoletta skipata, sillä se sisältää jaarittelua kulttuurista):

Lopetan henkilökohtaisella kulttuurikokemuksella. Kävin lauantaina elämäni ensimmäisen kerran Oopperatalossa katsomassa balettia. Tanssijat tulkitsivat Jorma Elon koreografian niin kauniisti, että melkein itketti. Siinä oli myös huumoria, niin kuin parhaassa taiteessa usein. (Tämä on henkilökohtainen preferenssini ihmisenä ja kriitikkona.) Philip Glassin musiikissa oli kaikuja Mission Impossiblesta. Se hymyilytti.
Olin ollut vähän allapäin, mutta illan kolmen balettiesityksen (ja yhden viinilasillisen) jälkeen tunsin, kuinka uskoni ihmiskuntaan palasi. Ei sellainen maailma voi olla ihan paska, jossa salintäysi ihmisiä hurraa 136 kertaa ilmaan pomppaavalle ballerinalle ja niille hassuille tötteröpäille, jotka toistivat Nijinskyn skandaalimaisen Kevätuhri-koreografian sadan vuoden takaa. Tunsin, etten ollut ainoa ilahtunut ja tyytyväinen katsoja.
Mutta jo sunnuntaina minulle kerrottiin, ettei kukaan halua lukea lehdestä tällaisesta. (Ja että kustakin teoksesta riittää yhden ihmisen mielipide, jota voidaan levittää puoleen Suomeen.)

Oopperassa oli lauantai-iltana reippaasti yli tuhat ihmistä. Hekö eivät ole kiinnostava yleisö sanomalehdille? Eivätkö Tampereen teattereiden, Kajaanin runoviikkojen, Helsingin juhlaviikkojen ja Pentinkulman päivien kävijät halua lukea kulttuurista? Eivätkö ne ihmiset, jotka eniten tilaavat lehtiä, harrasta usein myös kulttuuria?

Työskennellessäni Aamulehden kulttuuritoimituksessa jouduin istumaan kerran vuodessa niin sanotussa RISC-palaverissa. Siellä meille kerrottiin, että me kulttuuritoimittajat olemme elitistejä. Juttumme osuivat RISC-nelikentässä näkemys-ihmisille, joiden tosiaan luulimme olevan kulttuurisivujen ydinlukijoita. Mutta ei, jutut piti suunnata nelikentän keskelle, jotta myös esimerkiksi mukavuus-ihmiset lukisivat niitä, keitä he sitten ikinä ovatkaan.

Kun kulttuurisivuja aletaan tehdä urheilusivujen lukijalle, on vaarana, ettei niitä enää tehdä kulttuurisivujen lukijalle. Ydinyleisön karkottaminen ei tunnu hyvältä idealta.

Kun kirjoittaa kaikille, kirjoittaa helposti ei-kenellekään. Ja toisaalta hyvä kriitikko osaa kirjoittaa samaan aikaan sille, joka tietää aiheesta kaiken ja sille, joka ei tiedä mitään. Se on vaikea yhtälö, mutta jotkut osaavat sen ratkaista. Heitä lukisin mielelläni sanomalehdestä, Ylen verkkosivuilta ja etenkin heidän omista, erikoistuneista verkkojulkaisuistaan.

Kirjoittaja on toipuva kulttuuritoimittaja ja aloitteleva verkkojulkaisija.

About Johanna Vehkoo

Journo, speaker, fact-checker. Formerly Visiting Scholar at Wilson Center, Washington DC, and Fellow at the Reuters Institute for the Study of Journalism, Oxford University. Wrote a book about the future of quality journalism. Founder of award-winning startup Long Play. Blogs in both Finnish and English.
This entry was posted in Journalismin tulevaisuus, Suomi Finland Perkele. Bookmark the permalink.

7 Responses to Kulttuuritoimittaja: mene nettiin, löydä lukija!

  1. Kari Haakana says:

    Jotta ei jäisi väärää kuvaa: en ole Ylessä sellaisessa asemassa, jossa tekisin päätöksiä kulttuurijournalismin muodoista tai tekemisestä (tai ylipäätään). Twiittini on siis lähinnä ääneenajattelua.

  2. Kirsikka Moring says:

    Meillä on ollut jo lähes vuoden fb:ssä toimiva kulttuurilehti AKKU, jolla on aktiivinen, eri-ikäisiä ja erilaisia taiteen/elämän alueita edustava kirjoittaja- ja kuvaajakunta. Lehdessä elävät rinnakkain hyvin erilaiset, nopeasti uuteen tarttuvat jutut. Formaatti perustuu lyhyeen ja napakkaan kirjoittamiseen, ja aiheiden kierto on riivakka vaihtuen uusien taideteosten ja keskustelujen mukaan. Käy katsomassa.

  3. Anni Venäläinen says:

    Lukekaa ihmiset Mustekalaa! Laadukas taiteen verkkolehti on jo olemassa! http://www.mustekala.info/

    • Pirkko Holmberg says:

      Sanoisin, että älkää ainoastaan lukeko vaan tarjotkaa rohkeasti tekstejänne Mustekalaan, tarvitsemme uusia tekijöitä. Terv. päätoimittaja

  4. Tunnen paljon päälle kuusikymppisiä, jotka ovat kulttuurin suurkuluttajia, mutta eivät älyäisi eivätkä osaisi lukea kritiikkejä netistä. Eräs kulttuuriharrastaja-omaiseni pitää jopa netistä lukemista vastenmielisenä. Siksi on surullista, jos lehdet luopuvat taidekritiikeistä.

    • Toki, ja olisi se surullista monestakin syystä. Itse tunnen aika paljon myös netissä viihtyviä yli kuusikymppisiä kulttuurin suurkuluttajia. Äitini vaihtoi juuri sanomalehden iPad-tilaukseen ja 90-vuotias runoutta harrastava mummuni käyttää nettiä päivittäin. En siis usko, että erinomaisten kulttuurikirjoittajien verkkopalvelun käyttäjät olisivat vain nuoria ihmisiä.

  5. Pingback: Kirjaläppää: Kritiikin tila tänään klo 13.00-15.30 | Kirjasfääri

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s