Disinformaation levittäjät eivät tarvitse deepfake-teknologiaa niin kauan kuin ihmiset lankeavat halpoihin vedätyksiin

Viime aikoina on kirjoitettu paljon niin sanotuista deepfakeista eli syväväärennöksistä. Deepfakella tarkoitetaan koneoppimisen ja tekoälyn avulla tuotettuja feikkivideoita, joita on vaikea erottaa todellisista.
Mutta mihin tarvitaan deepfakeja, kun aivan yksinkertaiset, vanhanaikaisella leikkaa-liimaa-tekniikalla toteutetut väärennökset menevät sukkana läpi?

Facebookissa on viime päivinä levinnyt videoväärennös sisäministeri Maria Ohisalosta. Alle puolen minuutin mittaisella videolla Perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho kysyi sisäministeri Ohisalolta (vihr.) eduskunnan kyselytunnilla, meneekö ulkomaalaisten turvallisuus suomalaisten turvallisuuden edelle.
Väärennetyllä videolla mukaan Ohisalo vastaa: “Kyllä, siitä tämä hallitus tulee pitämään kiinni.” Sitten hän istuu takaisin paikalleen.
Manipuloituun videoon on leikattu ja liitetty Ohisalon vastaus aivan toisen henkilön esittämään kysymykseen toiselta päivältä.
Video on ilmiselvä väärennös, joka pitäisi havaita jo ilman eduskunnan istuntopöytäkirjojen lukemista. Siinä nimittäin vaihtuu viittomakielen tulkkikin hyvin vauhdikkaalla tavalla kesken Ohisalon vastauksen.

Videota on jaettu tuhansia kertoja. Kun Facebookissa käy läpi julkisia jakoja, huomaa, että valtaosa on ottanut videon todesta. Kommenttikentät sisältävät huomattavan määrän solvaavaa puhetta sisäministeristä.
Yksi videon Facebook-sivullaan jakaneista on kuortanelaismies, jolla on vain 224 Facebook-kaveria. Silti hän on saanut aikaan viraalihitin: 1 600 jakoa, 114 000 näyttöä.
Ajattelin, että video ei kenties ole alun perin tältä henkilöltä lähtöisin, joten yritin selvittää sen alkuperää. Alkuperäistä tekijää en löytänyt, mutta onnistuin sentään jäljittämään videon useisiin Ylilaudan keskustelulankoihin, joihin anonyymi käyttäjä on jakanut sen 16. marraskuuta. Jo samana päivänä toiset käyttäjät ainakin yhdessä Ylilaudan ketjuista epäilevät videota leikatuksi ja löytävätkin oikean videon sisäministerin oikeasta vastauksesta.
Kuortanelaismies on julkaissut videon Facebook-profiilissaan 21. marraskuuta. Siitä ei siis tullut välitöntä viraalihittiä vaan sitä jaettiin lukuisiin eri keskusteluihin ennen kuin se lähti lentoon.

VALHEENPALJASTAJAN VINKKI: Videoiden alkuperän jäljittäminen on paljon vaikeampaa kuin valokuvien, sillä niiden verifiointiin ei ole toistaiseksi onnistuttu kehittämään yhtä hyviä työkaluja kuin vaikkapa käänteinen kuvahaku valokuville. Videosta voi kuitenkin ottaa ruutukaappauksen ja kokeilla käänteistä kuvahakua sen avulla. Käänteisiä kuvahakuja tarjoavat esimerkiksi Google Images, Tin Eye ja tällä haavaa parhaat tulokset antava Yandex. Löysin kuvahaun avulla yhden Ylilaudan langoista, joissa feikkivideota jaettiin.

Yksi tapa etsiä muita videoita tutkittavasta tilanteesta on tehdä asiasanahakuja Youtubessa. Tällä kertaa haut Ohisalon ja Halla-ahon nimillä eivät tuottaneet tulosta. Sen sijaan Google-haku site:ylilauta.org ohisalo halla-aho antoi tulokseksi lisää Ylilaudan lankoja, joista sama video löytyi. Site: on hakuoperaattori, joka rajaa haun tietylle sivustolle. Sen avulla voi tarkentaa hakuja.

Koska olen tullut siihen ikään, jossa kehtaan siteerata itseäni, lopuksi pätkä juuri ilmestyneestä kirjastani Valheenpaljastajan käsikirja (Kosmos, 2019). Kirja sopii kaikille, jotka ovat huolissaan faktojen ja fiktion sekoittumisesta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Se tarjoaa helposti sulateltavan syväsukelluksen muun muassa valeuutisiin, salaliittoteorioihin ja misinformaation psykologiaan, eli siihen, miksi meistä kukaan ei ole immuuni harhaanjohtavalle tiedolle. Lisäksi kirjassa on paljon käytännön vinkkejä ja neuvoja misinformaation tunnistamiseen ja torjumiseen.

“Videofeikin ei tarvitse olla teknisesti erityisen taitava mennäkseen läpi valtaviin kansanjoukkoihin. Yhdysvaltain edustajainhuoneen puhemiehestä Nancy Pelosista levisi keväällä 2019 video, jossa hän vaikutti humalaiselta. Efekti oli saatu aikaan yksinkertaisesti hidastamalla videota niin, että Pelosin puhe kuulosti sammaltavalta. Tapaus osoitti, että viraalin valeuutisvideon tekeminen on jo nyt lapsellisen helppoa. Siihen ei edes tarvita deepfake-algoritmeja.
Useimmat uutisvideofeikit ovatkin lähinnä karkeasti editoituja versioita aidoista videoista. On helppoa leikata videosta pieni pätkä, joka antaa tapahtumasta aivan toisenlaisen käsityksen kuin kokonainen video. Kontekstin muuttaminen käy myös niin, että vain simppelisti väittää videon olevan eri paikasta tai eri ajankohdasta. Sellaista näkee paljon.”

PS: Kirjaa saa helposti esimerkiksi Adlibriksen verkkokaupasta ja fiksuista kivijalkakirjakaupoista.

My new book is comics journalism about online misogyny. Read an extract in English.

The Internet of Hate and Loathing (Vihan ja inhon internet, Kosmos 2017) is a book of comics journalism about online misogyny, a phenomenon that threatens our democracy. Hate speech is often justified with freedom of speech, but in fact it is silencing the voices of women and minorities. We are in danger of losing these voices from public debate as many now censor themselves in fear of hateful messages and other, even more disturbing forms of harassment.

The book is written by me and illustrated by the very talented artist Emmi Nieminen. It was published in Finnish in October 2017 and has received excellent reviews, I’m happy to say. Currently the book is shortlisted for the Comics Finlandia prize.

Obviously, the book is in impenetrable Finnish, but you can take a peek by reading an extract translated by yours truly, published in the new Sex & Gender issue of Drawing the Times. You’ll find two stories from the beginning of our book here.

The book is 147 pages long and consists of four parts. It begins with true stories of women who have been targeted solely due to expressing their opinion online, or because of their work as academics, journalists, aid workers, and politicians. The second part looks into what academic research tells us about online hate. Next, we look at the haters and trolls and their motives. The book concludes with a very practical approach into solving the problem: how the targets can protect themselves and how we can all help.

 

Read an English extract: drawingthetimes.com/story/internet-hate-loathing/

 

 

Uusi kirjani Autiopaikoilla on ilmestynyt!

Reilut neljä vuotta sitten aloitettu projekti on viimein valmis: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille on ilmestynyt. Kirjaa saa hyvin varustelluista kirjakaupoista ja suoraan kustantajaltani Teokselta.

Ai mistä se kertoo? Otetaanpa katkelma kirjan johdannosta:

–––

Maailman kaupungistuminen on hyvässä vauhdissa. Yli kymmenen miljoonan asukkaan kaupunkeja on jo yli kolmekymmentä. Ennusteiden mukaan 66 prosenttia maailman ihmisistä asuu kaupungeissa vuoteen 2050 mennessä.

Samaan aikaan osa kaupungeista on jäämässä kelkasta. Monet teollisuudesta eläneet paikkakunnat ovat länsimaissa uhanalaisia, elleivät ne löydä uusia syitä olemassaololleen. Olemme jättämässä jälkeemme massiivisen määrän moderneja raunioita. Kukaan ei oikein tiedä, mitä niille pitäisi tehdä.

Autiopaikoilla kertoo länsimaissa meneillään olevasta valtavasta yhteiskuntarakenteen muutoksesta. Kirjassa vieraillaan paikoissa, joista ihmiset ovat syystä tai toisesta lähteneet toisaalle, ja katsotaan, miltä näiden autioituvien paikkojen nykytila ja tulevaisuus näyttävät. Hylättyjä paikkoja ei löydy enää vain harvaan asutulta maaseudulta. Urbaanien raunioiden määrä kasvaa koko ajan, kuten vaikkapa konkurssin tehneen Detroitin esimerkki osoittaa. Siirtymä jälkiteolliseen aikaan on monin paikoin tapahtunut, mutta yhteiskunta ei ole pysynyt rakennemuutoksen perässä.

Tämä kirja etsii näkökulmia muun muassa seuraaviin teemoihin: Mitä tulee teollisen ajan jälkeen? Mitä kaupungille tapahtuu hylkäämisen jälkeen? Mitkä alueet ja millaiset paikat autioituvat? Miksi ihmiset lähtevät ja mitä he jättävät jälkeensä? Ketkä jäävät näihin paikkoihin asumaan ja mistä syistä?

–––

Kirjassa on seitsemän lukua, joista kukin kertoo eri kohteen (tai kohteiden) tarinan, mutta katsoo samalla kukin eri näkökulmasta kirjan laajempaa aihetta: jälkiteollista aikaa ja modernien raunioiden kulttuurista merkitystä.

Tutkimusmatkojen kohteita ovat esimerkiksi tyhjenevä kaivoskylä Kainuun korvessa, neuvostoliittolainen aavekaupunki Huippuvuorilla ja jälki­teollisen maailman koelaboratorio Detroit. Matka jatkuu Kalifornian kultakuumeiden – niin menneiden kuin nykyisten – kautta hylättyihin virtuaalimaailmoihin.

Olen perustanut yhdessä kirjan kuvaajan Kimmo Hokkasen kanssa kirjalle oman blogin: autiopaikoilla.fi. Kerromme siellä jatkossa muun muassa siitä, mitä kirjan kohteissa on sittemmin tapahtunut.

Yllättäen kirjan ensimmäisen luvun aihe, autioituva kainuulainen kaivoskylä Otanmäki, nousi otsikoihin koko Suomessa aivan kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirjoitin Helsingin Sanomien Sunnuntaihin jutun siitä, miten Otanmäellä on pitkä historia pakolaisten majoittajana.

This is what #Brexit and #Remain look like from the point of view of a fact-checker

Today marks the day of the British referendum on whether or not to stay in the European Union. I recently wrote to Will Moy, director of the British fact-checking website FullFact, to ask a few questions about misinformation during the debate about #Brexit/#Remain.

JV: Can you name one or two most common misconceptions Britons have about the EU?

Will Moy: Good examples can be found from a survey we did with Ipsos MORI.

The immigration debate is very important to people in the UK, and seeing people estimate that 15% of people in the UK are from elsewhere in the EU was striking. The correct figure is 5%.

JV: When you show a claim to be false, do campaigns / politicians correct themselves or keep on claiming the same thing? Can you give me some example of a claim that keeps being repeated even though it’s been debunked?

Will Moy: The big one is the claim that the UK pays a membership fee of £350 million per week. It’s actually £250 million. You can get a sense of how often this comes up from our twitter feed.

What’s interesting is the claims that used to be made that we don’t hear so much or at all any more. People used to say that 3 million jobs in the UK depend on EU membership. Now they tend to be very careful to say 3 million jobs are linked to exports to the EU, or linked to EU membership, and often clarify that they are not saying ‘depend’. That’s a big change from two years ago around the European Parliamentary elections, are you can see from our past and recent coverage.

JV: In your view, are British citizens informed well enough to make the decision to stay or leave? Is there a lot of misinformation skewing the debate?

Will Moy: There is so much demand for our work from the public and from journalists that it’s clear many people don’t feel they have the information they need. The debate is being skewed by unreliable claims from both sides but it’s been encouraging to see broadcasters standing up to that, and working with us to give people the information they want.

Here is my public key. Send me your secrets.

But only if they are in the interests of the public and journalism, of course!

Fingerprint: 40B1 1F2F F471 4D69 BB3B 3E72 9B80 F250 97D6 9FBD

Public key: Johanna_Vehkoo_pub

Mistä puhumme, kun puhumme faktantarkistuksesta?

Joudun jatkuvasti puhumaan korvia särkevää fingliskaa. Suomen kielessä ei yksinkertaisesti ole vakiintunutta sanastoa sille, mistä tyypillisesti kirjoitan ja pidän koulutuksia. Suomenkielistä kirjallisuutta – tai käytännön ohjeistuksia – faktantarkistuksesta on niin niukasti, että sanoja joutuu hakemaan englannin kautta.

Heikki Kuutin Todenmukaisen journalismin (2015) oheisjulkaisuna ilmestynyt Varmistusjournalismin työkäytännöt taitaa olla ainoa käytännön oppaaksi tarkoitettu. On tosin vaikea kuvitella varmistusjournalismin vakiintuvan kielenkäyttöön.

Tämä kertoo paljon journalistisesta kulttuuristamme: meillä ei ole ollut tapana opettaa faktantarkistuksen metodeja journalismin opiskelijoille sen kummemmin kuin ohjeistaa ammattitoimittajia toimituksissa.

Kun puhutaan faktantarkistuksesta, mitä todella tarkoitetaan? Tehdään muutama perusjuttu selväksi.

Faktantarkistus. Perinteisimmässä merkityksessään faktantarkistus tarkoittaa yhdysvaltalaisissa aikakauslehdissä 1920-luvulla omaksuttua käytäntöä, jossa jokaisen lehteen menevän jutun tiedot tarkistetaan (mahdollisimman) riippumattomista lähteistä ennen julkaisua. Tämän tekee joku muu kuin toimittaja itse, eikä se tarkoita myöskään editorin työtä. Faktantarkistus oli alkujaan naisten hommaa. 1990-luvulta lähtien amerikkalaislehdet ovat säästäneet näistä osastoista, mutta esimerkiksi viikkolehti New Yorker on edelleen tunnettu äärimmäisen tarkasta liki 20-henkisestä faktantarkistusosastostaan. (Siellä työskentelee myös miehiä, tiedän, koska olen omin silmin nähnyt.)

Euroopassa faktantarkistajien ammattikuntaa ei juuri tapaa. Poikkeus on saksalainen Der Spiegel, jolla on palveluksessaan maailman suurin faktantarkistusosasto.

Suomessa vain Valitut Palat käyttää faktantarkistajia, mikä johtuu amerikkalaisen emolehden käytännöistä. Työtä tekevät usein opiskelijat ja freelancerit.

Politiikan faktantarkistus. Verrattain uusi (verkko)journalismin genre. Sai alkunsa 2000-luvulla Yhdysvalloissa. Genren edelläkävijöitä ovat FactCheck.org, PolitiFact ja Washington Postin FactChecker -palstaa pitävä Glenn Kessler.

Suomessa tätä on kokeillut Suomen Kuvalehti yksien vaalien alla ja sittemmin hieman suuremmassa mittakaavassa Faktabaari kaksien vaalien alla.

Politiikan faktantarkistuksesta on tullut globaali ilmiö. Saitteja on toiminnassa kymmeniä ympäri maailmaa.

Koska Suomessa ei ole pitkiä perinteitä kummastakaan yllä mainitusta, faktantarkistus-sanaa sovelletaan niin politiikkahommiin kuin nettihuhujen alasampumiseen.

Sitten ne, mille ei ole järkeviä suomennoksia:

Fact-checking / verification. Englanniksi käytetään iloisesti sekaisin näitä kahta termiä, kun puhutaan verkossa liikkuvien sisältöjen faktantarkistuksesta. Usein niille ei tehdä kummempaa eroa, mutta periaatteessa fact-checking on julkisuudessa esitetyille väitteille jälkikäteen tehtävää tarkistusta ja verification tarkoittaa tietojen varmentamista ennen kuin niistä tulee uutisia. Lue lisää täältä.

Esimerkiksi sosiaalisen median uutistoimisto Storyful varmentaa sosiaalisesta mediasta löytämiensä kuvien ja videoiden alkuperän ja myy sitten tarkistetun tiedon perinteisen median käyttöön. Tämä on verificationia.

Fact-check taas on sitä, kun samoja kuvia ja videoita jaetaan somessa ja tiedotusvälineissä, ja joku todistaa ne feikeiksi.

Tätä toimintaa taas kutsutaan nimellä debunking. Sillekään ei ole yksiselitteistä suomennosta, mutta käytäntöä voi kutsua vaikka huhujen alasampumiseksi.

Otan mieluusti vastaan ideoita, miten verificationin ja debunkingin voisi vähiten kömpelösti suomentaa.

 

Extra extra! Mediamarkkinatyöryhmä julkisti raporttinsa

Uutterimmat lukijat muistanevat joukkoistetun lausuntomme ministeri Bernerin nimittämälle medianpelastustyöryhmälle. Tuo Anssi Vanjoen vetämä työryhmä julkisti raporttinsa tänään. Se sisältää sekä mielenkiintoisia ehdotuksia että samaa vanhaa. Otin Storifyyn talteen yhden aiheesta käydyistä Twitter-keskusteluista:

Storify: Mediamarkkinat Suomessa – lisää samaa vanhaa, vähän tilaa uudelle

 

Onko politiikan faktantarkistus vihdoin lyömässä läpi Suomessa?

Juha Sipilän hallitus on saanut aikaan jotain odottamatonta: yhä useammat uutisvälineet ovat alkaneet julkaista juttuja, joissa perataan hallituksen jäsenten sanomisia ja paljastetaan suoranaisia valheita.

Otetaan esimerkiksi itse pääministeri Sipilän puheet Ylen pääministerin haastattelutunnilla. Ensin luin pettyneenä perusuutisia, joissa siteerattiin Sipilän luvut ja väitteet sellaisinaan, kyseenalaistamatta. Mutta sitten alkoi faktojen tarkistus. Ainakin Talouselämä, Taloussanomat ja Vihreä Lanka julkaisivat juttuja, joissa purettiin pääministerin väitteet Suomen velkaantumisen vauhdista, velan määrästä ja siitä, miten paljon Brysselissä voidaan Suomen talouspäätöksistä määrätä.

Kun Alexander Stubb väitti, että 90 prosenttia virkamiehistä suhtautuu myönteisesti hallintarekisteriuudistukseen, Helsingin Sanomat ei jättänyt asiaa sikseen, niin kuin kenties joskus ennen olisi käynyt.

Kun ministerit jäävät tarpeeksi usein kiinni faktojen ja tutkimustiedon laiminlyönnistä, muunnellusta totuudesta ja valheista, toimittajat heräävät. Tässä on jutun paikka!

Tätä kutsutaan politiikan faktantarkistukseksi, ja se on Yhdysvalloissa syntynyt uudehko verkkojournalismin genre. Esimerkiksi PolitiFactin jutuissa sekä faktantarkistuksen metodit että lähteet ovat hyvin esillä. Tällainen läpinäkyvyys ei olisi ollut mahdollista sen kummemmin sanomalehdissä kuin radiossa tai televisiossa.

PolitiFact sai alkunsa, kun politiikan toimittaja Bill Adair kyllästyi vain siteeraamaan poliitikkoja. Lainaan itseäni (Painokoneet seis, Teos 2011):

”Minulta edellytettiin vain raportointia, ei kyseenalaistamista ja kriittistä ajattelua”, Adair muistelee työtään Washingtonin-reportterina Perugian journalismifestivaaleilla Italiassa.

”Amerikkalainen journalismi vain välittää informaatiota ja odottaa kansalaisten tekevän omat päätelmänsä.”

Adairin mielestä poliitikkojen väitteiden uskollinen toistaminen ei enää riittänyt. Kansalaiset luottivat median sanaan, mutta median sana oli sama kuin poliitikon sana.

”Me olimme pettäneet kansalaiset. Meistä oli tullut liian pelokkaita, emme uskaltaneet haastaa poliitikkojen puheita.”

Arkuuden syynä oli objektiivisena journalismina tunnettu uskonkappale, jolla on Yhdysvalloissa pitkät perinteet. Toimittajat pelkäävät, että heitä syytetään puolueellisuudesta ja tasapuolisuuden unohtamisesta, jos he kirjoittavat kriittisesti poliitikoista.

”Tästä syystä he ajattelevat, että riittää, kunhan tuomme jutussa esille sekä demokraattien että republikaanien kannan. Se on turvallista.”

Politiikan faktantarkistuksen kolme tärkeintä tekijää Yhdysvalloissa ovat PolitiFact, FactCheck.org ja Washington Post -lehden FactChecker-kolumni. PolitiFact on lähtöisin yhden sanomalehden sisältä, mutta toimii jo useassa osavaltiossa. FactCheck.org puolestaan on Pennsylvanian yliopiston suojissa toimiva voittoa tavoittelematon projekti.

Sittemmin (politiikan) faktantarkistuksesta on tullut journalismissa kansainvälinen trendi: saitteja on jo kymmeniä ympäri maailmaa.

Suomessa Faktabaari on ottanut mallia Yhdysvalloista ja tehnyt kaksien vaalien alla tarkistuksia, joissa se on käyttänyt asteikkoa oikein/väärin tai 50/50. Faktabaarilla ei ole pysyvää rahoitusta, joten se ei voi katsoa hallituksen väittämien perään. Onneksi siis muut ovat aktivoituneet.

Mutta johtuuko politiikan faktantarkistuksen nousu siitä, poliitikot ovat alkaneet valehdella enemmän, vai siitä, että toimittajat ovat alkaneet suhtautua puheisiin kriittisemmin? Valehdeltiinko ennen samaan tapaan, mutta se jäi huomaamatta? Vai onko Suomessa voinut ennen luottaa paremmin siihen, että politiikoilla ja virkamiehillä on faktat hallussa, eikä tarvetta sumuttaa kansalaisia?

Kirjoitan ensi kevään aikana pitkän tekstin politiikan faktantarkistuksesta. Se perustuu Washingtonissa hiljattain tekemiini haastatteluihin, mutta myös Suomen tilanteeseen. Vastaanotan siis mielelläni hyviä vinkkejä liittyen yllä oleviin kysymyksiin, ja myös linkkejä politiikkojen puheita kyseenalaistaviin juttuihin.

Lopuksi vielä yksi kysymys. Tutkimusten mukaan virheelliset väittämät saavat verkossa helposti enemmän huomiota kuin niitä seuraavat tarkistukset ja oikaisut. Saisivatko faktantarkistusjutut enemmän huomiota, jos niissä olisi jonkinlainen fact check -leima? Leimaa tosin olisi syytä käyttää vasta, kun metodologia on kunnossa.

Miksi ihmiset uskovat some-huhuihin?

“MV-lehti” eli entinen Mitä Vittua?!?! -julkaisu oli taas asialla, kun sosiaalisessa mediassa levisi varma tieto Kajaanissa tapahtuneesta pahoinpitelystä. Sittemmin on selvinnyt, että kajaanilaismies oli mielikuvitellut neljä ulkomaalaista kimppuunsa. (Poliisin mukaan mitään ei tapahtunut ja tutkinta on näin ollen lopetettu.) Fantasiansa kullakin.

Kuten Saku Timonen blogissaan huomauttaa, MV:n juttua jakoi kuitenkin eteenpäin yli 3 000 ihmistä, jotka ilmeisesti eivät joko tiedä tai välitä siitä, että MV:lla ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa. Se ei yksinkertaisesti välitä faktoista, vaan julkaisee mitä tahansa, mikä tukee sen ulkomaalaisvastaista agendaa.

Mikä sitten saa ihmiset uskomaan MV:n valheisiin? Luin taannoin liki kaiken löytämäni tutkimuskirjallisuuden aiheesta ja kirjoitin sen pohjalta tiivistyksen Ylelle. Lainataanpa tässä hieman tuota Valheenpaljastaja-tekstiäni:

1. Lähteiden valikoiminen

Ihmiset hakeutuvat sellaisen tiedon pariin, joka vahvistaa heidän maailmankuvaansa ja välttävät tietoa, joka sotii heidän uskomuksiaan vastaan. Tätä kutsutaan vahvistusharhaksi.
Nyhanin ja Reiflerin tutkimus osoittaa, että poliittisesti valveutuneimmilla ihmisillä on vähiten politiikkaan liittyviä harhaluuloja. Silti he tapaavat lukea uutisia ja mielipidetekstejä, jotka ovat omiaan vahvistamaan heidän jo omaksumiaan poliittisia käsityksiä. Tämä on usein tiedostamatonta.
Ilmiö korostuu niin sanotussa filtterikuplassa, eli samanmielisten muodostamassa sosiaalisen median verkostossa, jonne erilaiset näkemykset eksyvät harvoin.

2. Mielipide vaikuttaa faktojen omaksumiseen

Ihmiset ovat erittäin puolueellisia asioissa, jotka ovat heille tärkeitä. Ihmiset tapaavat arvioida uutta informaatiota oman arvomaailmansa mukaan. Jos tieto ei sovi ihmisen ennakkokäsityksiin, hän saattaa alkaa sovitella ja järkeillä asiaa uudelleen niin, että uskomukset säilyvät ennallaan uudesta tiedosta huolimatta. Tällöin ihminen myös alkaa aktiivisesti etsiä omiin mielipiteisiinsä sopivia asiantuntijoita ja tietolähteitä.

Vääristeltyyn tietoon on helpompi uskoa, kun asiaan liittyy voimakkaita mielipiteitä. Rokotusvastainen ihminen ei hevin ala uskoa, että rokotukset eivät aiheuta autismia, vaikka hänelle näyttäisi kaikki tieteelliset todisteet aiheesta. Ilmastonmuutoksen kieltäjät uskovat vakaasti, että alan tutkijoiden valtava enemmistö on väärässä.

3. Takaisku-efekti

Kun ihmisen syvimpiä uskomuksia haastetaan, tämä usein vahvistaa näitä uskomuksia. Tästä syystä faktantarkistus ja huhujen alasampuminen on usein vaikeaa.

Takaisku-efekti saattaa syntyä, jos väärää väitettä yritetään kumota kieltämällä se, esimerkiksi sanomalla “Martti ei ole rikollinen”. Hetken kuluttua kuulija muistaa vain lauseen ytimen, “Martti” ja “rikollinen”. Voi siis olla tehokkaampaa sanoa, että “Obama on kristitty” kuin “Obama ei ole muslimi”.

4. Todellisuuden illuusio

Tutut hokemat alkavat vaikuttaa tosilta, kun niitä kuulee tarpeeksi usein. Varo toistoa. Kun tiedotusvälineet toistavat poliitikkojen väitteitä ja iskulauseita kyseenalaistamatta niiden todenperäisyyttä, ne alkavat ajan myötä vaikuttaa tosilta.

Meistä kukaan tuskin on immuuni näille mekanismeille, joten jokaisen on hyvä ainakin tiedostaa niiden olemassaolo. Jos olet lisäksi kiinnostunut myös siitä, voiko puolensa valinneisiin ihmisiin edes yrittää vaikuttaa faktatiedolla, lue tämä.

Avoin kirje Anssi Vanjoen medianpelastustyöryhmälle

Tausta: “Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner asetti 3.8.2015 työryhmän arvioimaan kotimaisten mediamarkkinoiden toimintaedellytyksiä, esteitä ja kilpailuasemia. Työryhmä pitää tärkeänä kuulla alan toimijoita mahdollisimman laajasti ja päätti ensimmäisessä kokouksessaan pyytää sidosryhmiltä näkemyksiä siitä, mitä toimenpiteitä tulisi tehdä, jotta media-alan toimijat voisivat kukoistaa ja maassamme olisi dynaaminen mediamarkkina, joka voisi toimia ponnahduslautana kansainväliseen liiketoimintaan.”

Joukkoistin tämän tehtävän tuntemilleni media-alan kirkkaimmille ajattelijoille. Osa heistä jopa ehti ottaa osaa pohdintaan. Alla kuuden hengen työryhmämme ajatuksia, joista toivomme olevan Anssi Vanjoen vetämälle työryhmälle hyötyä. Allekirjoittaneet ovat pitkään median ja journalismin parissa toimineita. Valtaosalla on kokemusta myös startupeista.

Ehdotuksia ja huomioita Vanjoen työryhmälle:

1. Pitää tietää, milloin puhutaan mediasta, milloin journalismista. Journalismi tuottaa yhteiskunnasta tietoa kansalaisille ja on näin osa demokratian perustaa. Media on laajempi systeemi, jossa journalismi operoi, mutta siihen kuuluu myös yritysviestintää ja muuta, jonka pelastaminen ei ole keskeistä demokratian kannalta.

2. Valtiollisia tukia suunnatessa tulisi ottaa huomioon, että tuetaan journalismia ja aidosti sitä edistäviä innovaatioita, eikä yrityksiä, joiden liiketoiminta-alueena on media. Jos mediayhtiöitä tuetaan, tuki olisi suunnattava niille yhtiöille, jotka ovat aidosti vaikeuksissa tai vaihtoehtoisesti panostavat vahvasti kehitykseen. Jos mediayrityksen liikevoittoprosentti on 23, on syytä epäillä, että omistajat keskittyvät kehitystyön sijaan kotiuttamaan voittojaan.

3. Koska media-alan ongelma on myös työllisyysongelma, tukitoimia pitäisi ohjata niin, että ne lisäävät työllisyyttä, eivät mediayhtiöiden voittoa.

4. Kansainvälisillä markkinoilla uusia työpaikkoja ja kasvavia mediayrityksiä on onnistuttu luomaan sisällöillä, jotka ovat vahvasti erikoistuneita ja joita julkaistaan vain verkossa. Näistä menestystarinoista koottu “best practices” olisi hyvä pohja myös kotimaisen tuen ohjaamiseen.

5. Epätyypilliset eli ei-vakituiset työsuhteet ovat tulleet jäädäkseen. Kun näiden työntekijöiden asemaa parannetaan, parannetaan myös media-alan markkinoiden dynamiikkaa.

6. Kilpailutilannetta kartoitettaessa olisi Suomea hyvä verrata länsimaihin, joissa ei ole vahvaa yleisradioyhtiötä. Näin saadaan todenmukaisempi kuva siitä, onko yleisradioyhtiön toiminta aidosti niin vahva uhka yksityisomisteiselle medialle kuin annetaan ymmärtää.

7. Yksi suurimmista uhkista on paikallisjournalismin vääjäämätön kuolema. Tätä aletaan pian nähdä laajemmassa mittakaavassa. Esimerkiksi Alma Media suunnittelee mittavia irtisanomisia ja ilmestymispäivien vähentämistä. Lehtikuolemien myötä esimerkiksi paikallispolitiikan seuranta katoaa suurten asutuskeskusten ulkopuolelta. Paikallisjournalismiin keskittyvät innovaatiot tulisi ottaa painopisteeksi, mutta on myös syytä miettiä erilaisia voittoa tavoittelemattoman paikallisjournalismin muotoja ja tapoja tukea sellaista.

8. Monissa muissa maissa, etenkin Yhdysvalloissa, on syntynyt korkeatasoisia, riippumattomia tutkivan journalismin toimituksia. Ne toimivat tyypillisesti perinteisten mediatalojen ulkopuolella ja ovat voittoa tavoittelemattomia. Tällaista pitäisi pyrkiä synnyttämään Suomessakin.

9. Innovaatio- ja kehittämistukea pitäisi entistä enemmän suunnata nuorille startup-yrityksille, jotka haluavat kehittää journalismia ja esimerkiksi sen ansaintamalleja tai jakelumuotoja. Pelkästään teknologisiin innovaatioihin keskittyneille firmoille on olemassa monenlaisia tukia, mutta journalistisen sisällön tukeminen kiinnostaa yhtä vähän kiihdyttämöitä kuin enkelisijoittajia. Kuitenkin juuri sen säilyminen myös digitaalisessa ympäristössä on toimivan demokratian elinehto.

10. Median innovaatiotuki tulisi irrottaa Tekesin jäykistä säännöistä, jotta sitä voitaisiin paremmin suunnata uusille, pienille startupeille, joista todelliset innovaatiot usein lähtevät.

11. Kansainvälisesti skaalautuvien innovaatioiden kehittämistä ei ehkä kannata odottaa suurilta kotimaisilta mediayhtiöiltä. Se ei kuulu niiden ydinosaamiseen. Median innovaatiotuen kansainvälisyysvaatimus todennäköisesti estää kotimaisia innovaatioita syntymästä.

12. Entä jos valtio perustaisi media-alan kiihdyttämön? Mallia voisi ottaa vaikkapa Y Combinatorista ja erityisesti mediaan keskittyneestä Matter VC:sta, jota myös julkinen media on mukana rahoittamassa.

Allekirjoittaneet:

Johanna Vehkoo, perustaja, Long Play & Hacks/Hackers Helsinki

Kari Haakana, palvelupäällikkö, Yle Areena

Olli Sulopuisto, freetoimittaja

Mikko Koskinen, perustaja, Scoopinion & Beatroot

Pekka Pekkala, freelancer-kirjoittaja

Juha Honkonen, päätoimittaja, Vihreä Lanka & perustaja, Readom